Vitonen on ihan kiva numero tietysti sekin

Ristiriitaiset tunnelmat jäivät tämänpäiväisestä HSKH:n kisasta. Tulos tuli, mutta tuntuu, että parempaankin olisi pystytty.

Anders Virtanen oli tehnyt oikein kivat radat, joissa oli juuri sitä toivomaani teknistä veivaamista. Ensimmäisen radan nolla karkasi puomin alakontaktilla, jossa nähtiin katsomokommentin mukaan "aivan törkeä hyppy". Itse en nähnyt mitään, keskittyminen oli jo seuraavassa esteessä.
Pipsa veti radan tyypilliseen tapaansa hyvin irroten, laajoilla kaarilla ja täydellä vauhdilla. Koin ehtineeni hyvin kaikkiin ohjauksiin, ja itseasiassa luulin saaneeni nollan tullessani maaliin.
Aivan radan alussa muistaakseni kolmos esteellä oli pientä skoilua, sillä huomasin vuoroa odottaessani, että kaikki muut vetävät esteen eritavalla kuin minä. Päädyin vaihtamaan ohjausta lennosta ja olin seota askeliini. (tai siis sekosin ja olin törmätä esteeseen)

video (c) Mari Saukko

Toinen rata oli pettymys. Lähdin siihen aika itsevarmana, yleensä toinen rata on meillä parempi, koska koira on rauhallisempi. Nyt Pipsa kuitenkin alkoi kuumeta ja yritti varastaa suoraan remmin irrotuksesta. Sain sen kuitenkin takaisin istumaan ennen lähtölinjan ohitusta ja yritin uudestaan. Nyt pääsin melkein aloituspaikkaani kun se lähti. Aloitin ohjaukseni ja pyörähdin ympäri. Kuulin vasta maalissa, että Pipsa jätti kokonaan väliin kakkosesteen, jolle sen vippasin. Koska itse pyörähdin ympäri en tätä huomannut, vaan jatkoin rataa. Kaikki vaikeat paikat hoidettiin hienosti, kunnes Pipsa paineli puomin alla olleeseen putkeen puomin sijasta. Kontakteille saatiin tällä kertaa hienot pysähdykset, mutta rata oli siis jo hylätty.

Hyvää oli molempien ratojen tuntuma, olo että osaamme tämän. Kepit olivat loistavia ja varmoja, pystyin hakeutumaan seuraavalle esteelle kun Pipsa vielä pujotteli. Osa kontakteista ok ja osa kamalia.
Tuntuu, että ohjaus alkaa olla riittävän ajoissa. Jätin ilmeiset esteet komentamatta ja käskytin kepit jo ennen edellistä hyppyä. Hyppy vain näytetään, mutta puhe on jo kepeissä.

Huonoa on hepulointi. Varastaminen ja kontaktivirheet ovat jotenkin saman tapaisia virheitä. Koira ei malta olla juoksematta, enkä ole osannut opettaa sitä malttamaan. Luottamus omaan ohjaussuunnitelmaan saisi olla parempi. Tokan radan lopussa uskalsin kokeilla omaa ohjausta esteille 19. ja 20. Hyvin meni, vaikka tein toisin kuin muut. Voin lähettää tietyille esteille varsin kaukaa ja tätä kannattaisi hyödyntää. Itseluottamuksesta tässä on kyse.

Mutta ei mahda mitään, nollaa minä yritin ja vitosen sain. Ihan hyvä, mutta ei se tunnu samalta.

Tilastoja

Vuosi sitten, lokakuussa 2011 tein pientä tilastoa Pipsan ja minun agilityurasta. Nyt on aika tehdä uusi katsaus.

Mesirannan Agi.fi tilastojen innostamana päätin tutkia asiaa vähän tarkemmin.

Kisasimme ykkösissä yhteensä 40 starttia,  joista saimme 11 tulosta. Tuloskunnossa näkyy pientä kehitystä.

Vuonna 2011  22,2 % lähdöistä toi tuloksen, ja vuonna 2012 jo melkein puolet lähdöistä onnistui.

	I lk	kisat	nolla	tulos	Nolla %	Tulos %
	2012	22	2	10	9,1	45,5
	2011	18	1	4	5,6	22,2
		40	3	14	7,5	35,0

Kakkosissa on kisattu neljästi ja saatu yksi tulos. Prosentti on siis 25%.

Tein myös tilaston eri tuomareista.
Olemme kilpailleet 16 tuomarin radoilla. Meille parhaiten ovat sopineet Seppo Savikon radat, joilta on saatu neljä tulosta kuudelta radalta. Yksi tuloksista vieläpä nolla. Myös suurimmat ihanneajan alitukset ovat tulleet Savikon radoilta, parhaana -15,5 sekuntin alitus.
Vaikeimmat radat ovat olleet Kari Jalosella. Viisi yritystä, joista kaikista tuli hylkäys.

	Tuomari	Ratoja	Tuloksia	Nollia	Tulos %	Nolla %
	Heidi Viitaniemi	1	1	1	100,0%	100,0%
	Jarmo Jämsä	1	1		100,0%	0,0%
	Seppo Savikko	6	4	1	66,7%	16,7%
	Anne Viitanen	2	1		50,0%	0,0%
	Henri Luomala	4	2	1	50,0%	25,0%
	Martti Salonen	4	2		50,0%	0,0%
	Anne Savioja	3	1		33,3%	0,0%
	Asko Jokinen	3	1		33,3%	0,0%
	Ritva Herrala	7	2		28,6%	0,0%
	Eeva-Liisa Pohjanen	1	0		0,0%	0,0%
	Esa Muotka	2	0		0,0%	0,0%
	Harri Huittinen	2	0		0,0%	0,0%
	Kari Jalonen	5	0		0,0%	0,0%
	Leena Rantamäki-Lehtinen	1	0		0,0%	0,0%
	Salme mujunen	1	0		0,0%	0,0%
	Zeljko Gora	1	0		0,0%	0,0%
		44	15	3

Heidi Viitaniemen rata oli mielestäni aivottoman vaikea, mutta saimme siitä yllättäen SERT:in.
Ritva Herralalla on ollutkakkos-kolmos esteen välillä joku niksi, johon kompastun.
Jalosen radat ovat tuntuneet helpoilta, mutta menevät täysin hepuloinniksi, Pipsa lähtee kiitämään omiaan.
Martti Salosella on ollut kaksi tosi helppoa ja kaksi todella vaikeaa rataa.

Tuosta voisi nyt yrittää optimoida itselleen sopivia kisoja;)

Alkaa taas sujua

Lauantaina kisattiin kaksi Asko Jokisen rataa Ojagossa ja saatiin ensimmäinen tuloksemme kakkosluokasta.

Kisoista ei ole mitään ihmeellisen dramaattista kerrottavaa. Radat olivat ihan mahdollisia ja tuntuivat rataantutustumisilla loogisilta ja helposti muistettavilta. Pipsa oli mukavasti hanskassa ja seurasi hyvin ohjausta. Minulla vain sattui pieniä ohjausvirheitä ja niistä A radalla hylly ja toisella radalla vitonen.

A radan hylkäys tuli muurilta, jonka Pipsa hyppäsi kahdesti. Ensin oikein ja sitten takaisinpäin.
Muuri oli ikäänkuin reitin sivussa, joten lähetin Pipsan esteelle yksin ja jäin itse sen toiselle puolelle ja suuntasin seuraavalle esteelle. Pipsa toimi ihan loogisesti. Hyppäsi esteen kuten ohjasin, ja palasi suorinta tietä luokseni, kun ei muutakaan ohjetta saanut.

Sikäli tuo muuri jäi harmittamaan, että minulla kävi rataantutustumisella mielessä, että kuinkahan se tuolta palaa takaisin, mutta oletin sen seuraavan pyörähdystäni ja kiertävän esteen paluumatkalla. Olisi kannattanut ohjata.

B radalla saatiin vitonen kiellosta viitosesteellä. Nelonen oli takaakierrettävä hyppy, jolle Pipsa tuli aika lujaa suoraan putkesta. Takaakierto onnistui hyvin (vaikka ohjaus kuulemma näytti epämääräiseltä), mutta minä jäin jotenkin jäpittämään paikalleni koiran hypätessä kohti, sen sijaan että olisin jo vilkkaasti liikkunut kohti vitosta. Pipsa tuli takaakierrosta ja hujahti ohitseni ja samoin tein vitosen ohi, ennen kuin pääsin rytmiin mukaan. Huusin sen takaisin ja rata jatkui virheettä, mutta tuomarin käsi oli jo ehtinyt nousta.

Ylimääräinen mutka aiheutti myös lähes kahden sekunnin aikavirheen, joka olikin uutta meille.
Kakkosissa ihanneajat ovat tiukempia. Ei ilmeisesti voi enää juosta ympäriinsä ja ehtiä silti ajoissa, kuten ykkösissä.

Joka tapauksessa, tuli todella hyvä mieli. Nyt tuntuu, että uusi luokka on oikeasti aloitettu, eikä se enää tunnu niin mahdottomalta, kuin ensimmäisten kakkoskisojen jälkeen.

Kakkosia kokeilemassa

Osalistuimme eilen Ojangossa ensimmäisiin kisoihimme kakkosissa. Martti Salonen oli tehnyt radat, jotka aiheuttivat pulmaa muillekin, kuin vain meille.
Tuloksena molemmilta radoilta oli väärä rata ja sitä myöten hylkäys.

Agilityradan ei periaatteessa pitänyt olla mitenkään mahdoton. Olihan siinä toki kaksi keinua, mutta toisaalta ei lainkaan meille pahaa puomia. Ote oli kuitenkin jotenkin hukassa ja yhteys minun ja koiran välillä pätki.

Hyppäri sitten olikin pahempi juttu. Sen kaikki esteet olivat pitkittäin, pelkkää takaakiertoa, välistävetoa  ja työntöä koko rata. Sellainen rata, jolla joka ikinen este on ohjattava, turha toivoa, että koira voisi hakea mitään itse. Tuollaisees sik-sakissa ajoitus on kaikki kaikessa. Veto- ja työntöohjausten on tultava  juuri kohdalleen, ajoissa ja tarkasti koko radan päästä päähän. No ei se ihan onnistunut, mutta oli muillakin vaikeuksia. Tuloksia saatiin kymmenestä koirakosta vain yhdelle, ja sekin oli vitonen.

Agiradan jälkeen minulla oli mielikuva, että Pipsa oli käynyt kuumana ja sen takia sinkoillut ympäriinsä  seuraamatta ohjaustani. En tajunnut miksi se oli niin holtiton, vaikka verryttelyradalla sain sen kieppumaan vaikka minkälaisia kuvioita.
Sitten näin Videon.

Video paljastaa sen, että vaikka näennäisesti ohjaankin jotain estettä, vartaloni asento on mitä sattuu. Napa ei osoita seuraavaa estettä, vaan sivulle ja Pipsa seuraa vartaloani, ei kättä. Se siis periaatteessa meni minne ohjasin. Myöskään liikkeeni ei ole selkeää vaan varovaista ja arkailevaa, sellaista mä-nyt tääl-vähän-niinku-ohjaan-mut-en-oikeen-niinku kehtaa...

Yleinen virhe on myös taakse osoittava ohjaus. Sellainen, jonka voi tehdä toiselle ihmiselle, mutta jota koira ei tajua. Jos juostessa ihmiskaveri jää jälkeen, käännät vauhdissa kasvosi ja ylävartalon taaksepäin, katsot olkasi yli ja viittilöit häntä tulemaan. Ihminen tuon tajuaa ja juoksee luoksesi, vaan Pipsa katsoo vartaloani ja olettaa, että haluan sen kurvaavan sivulle.

Minun on ohjattava kisoissa rohkeammin. Luotettava päättämääni ohjauskuvioon ja valitsemaani reittiin ja annettava mennä. Olisikohan heittäytyminen oikea sana. Radalla iskee nimittäin usein outo, joka hyydyttää liikkeeni. Ikäänkuin ei kehtaisi vetää täysillä, meni syteen tai saveen.

Kun olisi edes ratapiirros

Kisoissa pitäisi aina käydä porukalla. Kun on yksin reissussa, jälkeenpäin jää harvinaisen vähän muistikuvia siitä, mitä radalla tapahtui. Kaveri voi sanoa, mikä meni peleen ja videolta näkisi mitä teki, missä koira oli, ja minne se meni.

Noista viime kisoistakaan en oikeasti muista oikeastaan muuta kuin sen vaikeassa kulmassa olleen muurin. Siitä eteenpäin sitten oli jotain esteitä ja lopuksi huudettiin "eteen". Tulostaululla vasta selvisi, oliko onnistuttu.

Voisi olla tosi hyvä juttu, jos ratapiirrokset julkaistaisiin verkossa, tai jos sellaisen saisi mukaansa vaikkapa kisakirjan välissä. Piirrosta katsoessa muisti kummasti palaa, ja silloin ehkä oppisikin jotain.

Kolmas nolla ja SERT Purinalta Siuntion koirakerhon kisoista

Pipsa pinkoi itsensä palkintokorokkeelle Siuntiolaisten kisoissa Purina areenalla.
Ihmeellinen ketsuppipulloilmiö tapahtui meidän tuloksissamme. Pitkän ravistuksen jälkeen tuloksia alkoi yhtäkkiä tulla . Kahdesta peräkkäisestä kisasta on nyt saatu nollat.

Ensimmäisenä oli Kari Jalosen rata, joka vaikutti päällisin puolin helpohkolta. Siinä oli jo alkupuolella varsin ilmeinen putki-ansa, jonka piti olla ihan hoidettavissa, ja muu rata irtoavalle koiralle ihan helpohkoa perusmenoa. No, Pipsa oli vähän kuumana ja käytännössä lensi A-esteen yli ja siitä suoraan mainituun putkeen ja siinä oli sitten se helppo rata.

Toinen rata oli Heidi Viitaniemen tekemä, ja se oli selvästi teknisempi. Alussa oli yksi hyppy, jolta jatkettiin suoraan kepeille. Pipsalle tämä oli onneksi helppoa. Koira meni keppeihin ja minä pääsin edelle sijoittumaan pahaan mutkaan, jossa käännyttiin hypyn jälkeen täysin pimeässä kulmassa vasemmalla olevalle muurille.
Ohjaajankin oli oltava koiran ja keppien vasemmalla puolella joten ohjaaja aiheutti koiralle "maskin". Lisäksi muurin asento oli sellainen, että koira näki siitä vain päädyn.

Pipsa kuitenkin hoiti vaikean paikan hienosti ja minä huokasin helpotuksesta. Ohimenevän onnenhetken aikana olin hukata koko koiran, kun ihmetellessäni onnistumistamme unohdin ohjata seuraavan olleen A:n. Sain itseni koottua ja jatkoimme rataa. Loppu tuntui helpolta. Koira meni kovaa ja kaukana, haki renkaat ja hypyt itsenäisesti ja sain pidettyä oman juoksureittini lyhyenä.
Vartalo-ohjaus on se juttu meillä. Vaikka Pipsa olisi kaukanakin edelläni, pystyn ohjaamaan sitä oman kulkusuuntani muutoksilla.

Maaliin tullessani tiesin, että tulos saatiin, mutta en tiennyt mitä tuomari oli mieltä muurin ja A:n välisestä hämärästä hetkestä. Oliko se kielto, vai pelkkä mutka koiran reitissä.

Odottelin sitten tuloksia kopin ulkopuolella ja arvelin itse saavani vitosen, mutta sijoittuvani silti varsin korkealle, koska rata oli vaikea ja nollia vähän ja hyllyjä paljon. Olin pudottaa silmät päästäni, kun näin tulokset. Kolmas sija, nolla ja SERT. Yhteensä nollia tuli neljä. Etenemä meillä oli jotain 3,7 m/s.

Kotikisoissa ollaan sitten kakkosissa.

Nolla ja vitonen Kirkkonummelta!

Pipsa nappasi tänään toisen nollatuloksensa Kirkkonummen kisoista Seppo Savikon B-radalta.

A-radalta lipsahti vitonen, kun jälleen kerran ohjasin keppien sisäämenon vähän epämääräisesti.

B rata lähti liikkeelle aika reippaalla varastuksella, mutta se ei aiheuttanut ohjauksellisia ongelmia. Pulmakohdaksi olin etukäteen arvioinut keppien sisäänmenon ja niiden jälkeisen mustan putken. Kepeille tultiin avokulmasta suoraan hypyltä ja loogisin ja suorin reitti olisi ollut jäädä keppien oikealle puolelle ja ohjata Pipsa vasemmalla keppeihin. Riski olisi siinä, menisikö se sisään oikeasta välistä, vai vasta seuraavasta kuten A radalla. Toinen pulma olisi keppien lopussa, josta se poistuisi keppien eri puolelle kuin minä ja voisi painella suoraan mustan putken väärään päähän.

Päätin valssata keppien alkuun ja varmistaa Pipsan sisäänmenon, vaikka siinä vähän kiire tulisikin. Temppu onnistui ja rata eteni sujuvasti toiselle putkelle, jossa pyöräytin jostain syystä aivan turhat valssiaskeleet. Pipsa onneksi lukee kumallisiakin ohjausliikkeitä ja meni punaiseen putkeen aivan oikeasta päästä. Koiran kolistessa putkessa, minulla oli hetki aikaa selvittää itseni taas kartalle.

Loppu meni sujuvasti. Toiseksi viimeisenä esteenä olleella puomilla yritin vain hidastaa Pipsaa. Tiesin, että meillä on nolla alla, jos se ei hyppää alakontaktia. Ajalla ei ollut enää mitään väliä. Ja sitten vain "eteen" ja se oli siinä. Pipsa juoksi suoraan katsomoon heiluttamaan häntäänsä ja minä perässä.

Kymppi ja vitonen Janakkalasta

Osallistuttiin viime sunnuntaina JANK:n kisoihin Janakkalassa. Tuomisina 10 ja 5 vp tulokset. Tietynlaisena ilonaiheena voi pitää sitä, että nämä olivat ensimmäiset kisamme ikinä, joissa saamme molemmista lähdöistä tuloksen.

Jankin kenttä sijaitsee entisellä soranottopaikalla, suojaisessa painanteessa, jossa ei juurikaan tuule. Päivä oli kuuma. Ukkosen uhka roikkui koko aamupäivän kentän yllä ja koirilla ja ihmisillä oli tukalaa. 

Veinkin Pipsan uimaan lähtöjen välisellä tauolla ja vielä kisojen jälkeen uudestaan.

Saimme kuitenkin vetää molemmat ratamme kuivina ennen väistämätöntä rankkasadetta.

Radat olivat mukavia. Ensimmäisestä tuomari Martti Salonen sanoikin, että näin helppoa rataa teille tuskin tulee enää ikinä. 26 koirakkoa 33:sta sai tuloksen ja nolliakin tuli 12. Me kuitenkin sössimme ja pudotimme riman ja lisäksi tapahtui jotain, joka aiheutti vitosen. Ehkä kontakti?

Toisella radalla oli nemmän kieputusta, ja muutama kelju ansakohta joiden selvittämisestä olin tosi ylpeä. Nollaa tehtiin, kunnes meni taas kerran radan perimmäinen hyppy kielloksi ja siitä vitonen.

Moni asia kuitenkin onnistui. Kontaktit, kepit, ansaksi asetetut putket, kaikki nämä pahat hoidettiin.

Uimapaikka Räikälänjoella oli todellinen vihreä keidas radan kuumuuden jälkeen. Pipsa pöläytti joella majailleet vesilinnut heti aluksi tiehensä ja alkoi sitten määrätietoisesti haravoida jokea. Istuin pienellä laiturilla ja nautiskelin loppukesän lämmöstä. Paikka on kaunis ja turvallinen uimataitoiselle koiralle- Ajotie ylittää joen varsin lähellä vanhaa kivisiltaa myöten, mutta rantojen tiheä kasvillisuus estää tehokkaasti koiraa karkaamasta harvojen autojen alle, tai ristan perään vastarannalle.

Mökkikuvia

Jos olisi rento

Viime viikon tiistain ohjelmassa oli seuramme episten Ojanko Cupin talkoovuoro.
Ajatuksena oli sekä talkoilla, että ehtiä myös hieman kilpailla. Olin ottanut jälkikasvuani mukaan pitämään Pipsalle seuraa, jos joudun vaikka radalle seisomaan ja vahtimaan, että putki pysyy paikallaan.
Työtehtäväksemme tuli kuitenkin aitojen rakentaminen ja sehän sujui meiltä mainiosti. Pipsakin osallistui innokkaasti ruuvaamiseen.
Kisaamaan en lopulta ehtinyt. Piti ehtiä kotiin ennen lasten nukkumaanmenoaikaa. Ehdimme kuitenkin kokeilla möllimaksien kisarataa heidän kilpailunsa jo päätyttyä.

Rata meni uskomattoman helposti. Kontaktipysähdykset olivat napakoita, ei varastamista lähössä, ei sekoilua radalla (mitä nyt itse ohjasin yhden putken väärinpäin).

Päätelmä on, että meidän kisaongelmamme ovat ohjaajan päässä. Pipsa ei voinut tietää, että se on kisan ulkopuolella. Oli yleisöä, oli paljon väkeä, kuulutuksia... mutta suoritus oli hyvä ja rauhallinen.
Kisoissa se varastelee,  hyppii kontakteilta ja säntäilee.
Miten saisin itseni rauhoittumaan kisoissa. Pitämään kisojakin vain yksinävain treeneinä, niin että koira ei huomaisi mitään erikoista olevan tekeillä?

Eilen oli sitten ryhmämme rataharjoitukset. Niissäkin kontaktit olivat moitteettomia. Radalla oli aika haastava putki, johon oli mentävä siitä epäloogisemmasta päästä sisään. Oikeaa ohjausta haettiin aika pitkään ennenkuin se löytyy. Pipsalla on loistava motivaatio ja työmoraali. Samaa harjoitetta voi toistaa melko loputtomasti hakien eri vartalon asentoa ja omaa paikkaa esteeseen nähden ja koira ottaa onnessaan uusinnan uusinnan jälkeen. Sen ohjautuminen on loogista. Ohjaajan napa osoittaa kolme astetta oikealle, se ohittaa esteen oikealta. Ohjaajan vasen käsi heiluu, se ohittaa esteen vasemmalta.

On tuosta yli-tarkkuudesta hyötyäkin. Viimeisellä kerralla, kun piti vetää koko treenirata läpi kerrlla ajauduin sen loppupuolella täysin väärään paikkaan ja jouduin ohjaamaan muutaman esteen takaa ohjauksella. Sekin toimii, kunhan ei hätäänny vaan kääntyilee koiran takana oikeisiin suuntiin.

Lauantaina on sitten taas kisat. Koitetaan ottaa rennosti. Mennään vaan sinne, ei tavotteita.

Oksat pois

Järvenpään kisoista oli tuomisina taas yksi vitonen ja Pipsalla hieman kolhiintunut masu.
Osallistuimme kahteen agilityrataan ja yhteen hyppäriin. Agista ei tulosta saatu, mutta hyppäri meni hienosti ja kovalla vauhdilla, kunnes vastaan tuli okseri.

Okseri oli sijoitettu radan loppupuolelle mutkaputken jälkeen, eli aikaa sen hahmottamiseen ei Pipsalle paljon jäänyt. Itse kuulin vain kolinaa takaani ja sitten Pipsa jo syöksyikin ohitseni seuraavaan putkeen. Yleisöstä kuitenkin kerrottiin sen ponnistaneen todella kaukaa ja matalalle, kuin se ei olisi lainkaan huomioinut taaempaa rimaa. Se putosi rimojen, tai ainakin sen matalamman päälle ja pudotti molemmat.

Koska Pipsa jatkoi, minäkin jatkoin ja se hoiti hienosti oksan jälkeiset kaksi putkea ja kolme hyppyä joissa oli sellainen ilkeä vekkauspaikkakin. Hieno suoritus kokonaisuudessaan tuo rata. Okseri vain oli aika vieras este ja Pipsa kuitenkin hyvin pieni koira maksiksi.

Pipsa ei vaikuttanut ontuvan, tai aristavan mitään, joten selvittiin säikähdyksellä. Eikä tainnut jäädä traumojakaan, koska jatkoi rataa puhtaasti.Kotona äsken kun otin sen syliin punnitusta varten, huomasin, että se ei pitänyt vartalon alta nostamisesta. Ilmeisesti pikkusen mahapuolta kuitenkin aristaa. Ei se kyllä kärsi, tuolla se jyrsii luuta keittiössä aivan tyytyvväisenä.

Ilman okseri vitosta aikamme olisi riittänyt kolmanteen sijaan. Ilman pudotuksen tuomaa viivettä olisi voitu olla vaikka kakkosina. Ero oli muistaakseni  alle sekunnin. Voittajaan eroa olikin sitten jo yli kaksi sekuntia. Etenemä oli jotain vähän yli 4m/s.

Kaksi agilityrataa menivät sitten enemmän poskelleen.
Ensimmäisellä radalla  oli puomi toisena esteenä hypyn jälkeen, ja olin varsin itsevarma, koska niitä on juuri treenattu ja ne ovat menneet hyvin. Valitsin siis ohjaustavan, joka perustui oletukseen, että Pipsa pysähtyy alakontaktille ja ehdin sen edelle näyttämään mihin putkenpäähän jatketaan. Näin ei siten käynytkään, vaan otus varasti, ohitti minut laukalla puomin päällä ja jatkoi pysähtymättä väärään putkensuuhun. Että se oli sitten siinä se kisa. Vedettiin kyllä loppuun ihan kivasti.

Myös toinen lähtö hajosi varastukseen. Olin suunnitellut taas ohjauskuvion, joka edellytti sijoittumistani lähdössä tietyyn paikkaan kakkosesteen taakse. Koira varasti ja jouduin juoksemaan aivan muualla kun olin aikonut. Neljä ensimmäistä estettä ja vitosena ollut putki sujuivat näennäisen hyvin, mutta minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä ajoissa kutosena olleille kepeille ohjaamaan. Huusin kepit, kun Pipsa singahti rööristä ulos, mutta eihän se niitä tehnyt vaan paineli kiitolaukkaa koko keppirivistön päästä päähän pujottelematta ainoatakaan tikkua.

Olin niin pihalla etten edes yrittänyt ottaa keppejä uusiksi. Tein saman virheen kuin ensimmäisissä kisoissani. Koin radan tulleen hylätyksi ja pomputtelin koiran parin esteen ja A:n yli maaliin.
Kaikki meni eri tavalla ja eri ohjauksilla kuin oli ollut tarkoitus, koira ei ollut hallussa ja koin radan tulleen hylätyksi jo ennenkuin Herrala lopulta laittoi kätensä ristiin.

Että ykkösissä jatketaan.

Mitä tästä opimme? Varaslähdöt ovat huono juttu. Niitä ei ole tapahtunut aikoihin, mutta nyt tuli kaksi liikaa.

Perusasioiden äärellä

Tiistaina pääsime ensimmäistä kertaa ohjattuihin ulkotreeneihin. Ohjelmassa oli kontakteja ja puolivalsseja, mikä oli juuri sitä mitä tarvitsimmekin. Treenasimme kontakteja oikein pitkällä loppupysähdyksellä. Tarkoitus oli jättää koira seisomaan takajalat puomilla ohjaajan edetessä seuraavalle esteelle. Tämä onnistui yllättävän, jopa uskomattoman hyvin. Pipsa pysähtyi hienosti, vaikka en ollut vieressä ohjaamassa vaan jatkoin etenemistäni. Loppua kohden tuli pientä omaehtoista irtoilua.
Hoitona tähän Tiina neuvoi minua palkitsemaan nopeammin ja heti kun kontakti onnistuu, ei vasta radan lopuksi. Otetaan opiksi.
Puolivalssiharjoitus oli sellaista tiukkaa kääntyilyä, joss vuoroon vedettiin vastaisella ja lähetettiin koiranpuoleisella. Tuntui, että edistyin, vaikka kertaakaan ei kyllä mennyt rata puhtaasti läpi.

Torstai iltapäivällä hurautin Ojankoon puoleksi tunniksi treenaamaan kontakteja. Ilmassa oli sateen tuntua ja  ohjattujen ryhmien porukkaa alkoi valua kentälle. Ehdimme kuitenkin tehdä melkoisen monta puomi, keinu ja A harjoitusta, ennen kuutta.

Pipsa oli jotenkin erikoisella tuulella. Ensinnäkin se jumitti puomien nousukontakteille. No niinhän minä olin viime lauantaina opettanut, mutta että se otti sen niin kirjaimellisesti. Se vaati kolmea komentoa tehdäkseen puomin: pinta-ylös-toto. Kun en tajunnut sanoa ylös en tajunnut sanoa ylös, se ei mennyt mihinkään vaan odotti namia. Outo tottelevaisuus kohtaus.
Toinen outo asia oli A esteen täydellinen unohtaminen. Se ei tajunnut "Aa" komentoa vaan lähti tekemään vaikkapa niiden vieressä olevia keppejä. Määrätietoisesti ja selvästi luullen, että tätä se isäntä varmaan tarkoitti. Piti harjoitella A:ta noin kahden metrin päästä, että tämäkin ihme palasi mieleen.
Keppejä tehtiin kerran, pari ja ne menivät täydellisesti kummaltakin puolelta.

Huomen aamulla ajattelin mennä vielä kertaamaan kontakteja lihapullapaketin kanssa. Kepit ovat hallussa niihin ei tarvitse kajota, mutta takaakiertoa ja "eteen" käskyä, jolla Pipsan on tarkoitus hypätä kaikki edessä olevat esteet täydellä vauhdilla ja rynnätä maaliin ennen minua ajattelin myös vähän vahvistaa.

Sunnuntaina sitten suuntaamme Järvenpäähän, jossa odottaa kolme Herralan rataa. Ja nollaahan me tietysti sieltä haemme.

Ojanko kukassa

Seurallamme on myös Vuokkosmetsä, areenan lisäksi.

Kesäkauden avaus

Kävimme lauantai aamuna Ojangossa vetämässä kevään ensimmäiset omat treenit.
Jätin auton puomille ja lähdimme metsälenkille verryttelemään. Maisema oli muutunut aika tavalla sitten viime syksyn. Metsästä on kaadettu melkoinen määrä isoja kuusia ja maaperä on metsäkoneiden jäljiltä aika karussa kunnossa. Siellä täällä törrötti tuulen kaatamien puiden kantoja. Ilmeisesti Tapaninpäivän myrsy on iskenyt Ojangon metsiköön melkoisella voimalla.
Pipsaahan metsätyöt eivät haitanneet, mutta isäntä  mietti jo edessä olevaa kylvetystä. Kauniin valkoisenkirjava koirani muuttui hitaasti ruskeaksi tonkiessaan metsäkoneiden jälkiä. Vapaan juoksentelun jälkeen vuorossa oli noutoharjoittelua jyrkässä  mäessä. Se on tehokkain keksimäni tapa saada Pipsa läähättämään ja todella lämpenemään. On ihmeellistä, miten se voi löytää oikean kepin risukosta, vain yhden kosketuksen jälkeen. Se nouti onnessaan aikansa, ja sitten lähdimme kentälle.

Harjoittelimme tylsiä perusasioita. Aloitimme kontaktit alkeistasolta. makupala lähtöön ja toinen loppuun. Nejäa komentoa, ja suoritus neljässä vaiheessa. "pinta"-"ylös"-"toto"-"mennään". Onnistui heti.  Sitten siirrytiin makupala-alustoihin ja kädestä palkitsemiseen. Ei yhtään läpijuoksua, eli ihan hyvä. Kisoissa neiti on kyllä niin kuumana, että komennoista jää tuo ylös pois. Alkupäässä se ei pysähdy , mutta eipä kyllä hyppääkkään.

Tehtiin myös keppejä, etenkin sitä meille vaikeampaa versiota, jossa minä olen keppien oikealla puolella ja koira siis vasemmassa kädessä. Onnistuu, mutta ei kovin jyrkästä kulmasta. Ensimmäisen välin löytäminen on vaikeata. Pimeältä puolelta onnistuu paremmin. Sehän on sikäli helpompaa koiralle, että ei tarvitse laskea, vaan riittää kunhan kiertää reunimmaisen kepin ja kääntyy heti vasempaan. Ymmärtääkseni kyllä aika monilla koirakoilla tuo avokulman puoli on se vaikeampi.
Tästä on meille se etu, että kisoissa (ykkösissä) kepit on yleensä sijoitettu niin, että ohjaus kannattaa tehdä vasemmalta puolelta, jos lyhyttä reittiä haluaa juosta.

Ohjauksista koitettiin vain puolivalssia ja takaakiertoa muutama kerta.

Seuraavat kisat meillä 20.5. Järvenpäässä. Kotikisoihin emme valitettavasti pääse. Hiukan jännittää tuo Pipsan juoksu. Se saattaa hyvinkin olla tuloillaan, edellisestä kun on jo aikaa jo yli puoli vuotta. Joskin Pipsan kierrot kyllä ovat olleet yli vuodenkin mittaisia välillä.

Vitosen saa, kun kikkailu ei onnistu

Ykkösten radat ovat hieman yksinkertaistaen sellaisia, että jos vain juoksee koiran vierellä ja ohjaa esteen kerrallaan nolla pitäisi räpsähtää. Aikoihin ei ole tullut kisoissa vastaan mitään, mitä emme oikeastaan osaisi. Treeneissä puuhataan paljon keljumpien kieputusten kanssa, ja niissä minulla sitten onkin vaikeuksia. Kisoissa pulmana on oikeastaan vain oma juoksemiseni.

Koska toinen jalkani on lievästi vammautunut, yritän ohjata mahdollisimman kaukaa, lyhentää omaa reittiäni ja välttää täyttä juoksuvauhtia viimeiseen asti. Tämä johtaa vaikeisiin ohjauksiin ja virheisiin.
Kolme viimeistä vitosta on saatu juuri tämän riskinoton takia.

-Lohjalla jätin Pipsan yksin kepeille ja lähdin ajoissa lyyhäämään seuraavana olevan putken suulle. Ennakoin kuitenkin liikaa, putki ei ollut vielä "lukossa" ja koira tulikin perässä. 5vp.
-Ojangossa BAT:n kisoissa yritin välttää käynnin radan kauimmaisella hypyllä, josta olisi pitkä juoksu takaisin. Lähetin pipsan kaukaa kohti peräseinällä olevaa hyppyä ja lähdin itse kohti seuraavaa estettä. Ilman lähiohjausta Pipsa jätti hypyn väliin. Se irtosi kyllä suunnitellusti, mutta kiersikin koko esteen kauemmalta puolelta hyppäämättä sen yli. 5vp.
-HSKH:n kotikisoissa lauantaina yritin taas välttää pitkää juoksua ja lähetin Pipsan yksin radan kauimmaiselle esteelle. Käännyin itse ajoissa vasemmalle ehtiäkseni ajoissa pitkälle hyppy-putki suoralle jolla vauhti nousisi hurjaksi. Käännyin oikopolulleni kuitenkin liian aikaisin, hyppy ei ollut lukossa  ja koira lähti minun suuntaani. 5vp.
Sain kyllä tilanteen paikattua, ja jouduin kuin jouduinkin juoksemaan koko suoran täysillä. Ehdin ajoissa suoran putken jälkeisille kepeille, joihin Pipsa tuli kuin tykin suusta suoraan putkesta. Ja onnistui. Suoraan oikeaan väliin ja täysillä läpi. Ehdin taas sen edelle ja pääsin hyviin asemiin valssatakseni keppien päästä Pipsan seuraavalle hypylle ja siitä heti perään uusi valssi muurille ja sitten vain takaaohjauksella maaliin.

Nollat ovat nyt lähellä. Pitää vähän yksinkertaistaa kuvioita ja kuntouttaa jalkaa.

Heikoilla jäillä

Puolisoni palasi tänään iltalenkiltä märän koiran kanssa.
He olivat olleet lenkillä läheisellä rannalla, jossa Pipsa saa juosta vapaana pitkin ruovikkoa etsien turhaan sorsia, jotka eivät vielä ole palanneet.
Yhtäkkiä hän huomasi, että Pipsa on jäänyt jälkeen. Sitä ei näkynyt missään.

Hän palasi samaa reittiä taaksepäin ja löysi koiraparan räpiköimässä jäälauttojen välisessä railossa jonkin matkaa rannasta.
Pipsa on hyvä uimari ja ui mielellään hyisessäkin vedessä. Tänäkin talvena se on käynyt kahlailemassa riitteisissä lammikoissa ja vielä joulukuussa uimassa sulapaikassa. Nyt se ei kuitenkaan päässyt ylös.

Koira ei ollut hätääntynyt. Se ei haukkunut tai ulissut vaan yritti saada vartaloaan jään päälle. Etutassut se sai nousemaan, mutta kun pitoa ei löytynyt se putosi aina takaisin veteen.
Emäntä lähti varovasti jalansijaa etsien etenemään Pipsaa kohti ja samalla koira tuntui onnistuvan yrityksessään. Se nousi ylemmäs ja oli jo melkein pelastunut, kun jää petti ja se putosi takaisin uppeluksiin. Pintaan noustessan se joutui entistä ahtaampaan railoon, josta vain pää ja kaula mahtuivat esiin. Etujalat jäivät jään alle.

Puolisoni totesi, että tässä ei voi olla ihmiselle kovin syvää, enintään vyötäisiin. Koira oli nyt todella pulassa. Oli selvää että se jäisi veteen, jos hän ei hakisi sitä. Hän hivuttautui koiran luokse, ei itse uponnut ja sai otteen Pipsan pannasta ja veti sen railosta. Pipsa pudisteli itsensä ja juoksi rannalle kierimään lumessa. Sitten se heilutteli häntäänsä ja ryntäsi takaisin jäälle oppimatta mitään kokemuksestaan.

Pipsan pettymykseksi emäntä, joka toisin kuin koira oli tajunnut miten lähellä lähtö oli ollut, komensi sen takaisin ja kytki hihnaan.

Onneksi oli valoisaa. Pimeässä koira ei olisi välttämättä löytynyt. Se ei huutanut apua. Se vain ui ja yritti hiljaa itsekseen. Se ei kuulemma myöskään vaikutttanut mitenkään hätääntyneeltä. Ei koira osaa ajatella, että tässä voi käydä huonosti. Se vain toimii.

Hienoa, että Pipsa on yhä täällä.

Uusi sarjakuva

Perheen nuoret taiteilijat ovat julkaisseet uuden sarjakuvan. Katso sarjakuvasivu.

Vitonen tuli taas

Käytiin BAT:in kisoissa Ojangossa hakemassa viisi virhepistettä ja niillä viides sija. Ihan hyvä suoritus sinänsä. Kepit ja kontaktit virheettömästi, ei varaslähtöä, hyvä kontakti toiraan ja muutenkin ihan kiva veto. Mutta sössin hypyn. Miten voi mokata hypyllä, ohjata koiran ohi ihan tavallisen hypyn?

Kepit menivät aika uskomattomasti. Pipsa vähän kaarteli ennen sisäänmenoa, mutta sitten alkoi sellainen pujottelu, että oksat pois. Jätin sen työskentelemään ja juoksin täysillä eteenpäin kohti maalia. Takaa kuului keppien ryskettä, ja sitten vain "eteen!" Pipsa singahti ohitseni ja lensi maalilinjan yli.

Radalla oli vaikea alku. Aluksi oli hyppy-rengas-hyppy suora, jonka päässä ammotti putken suu, johon ei vielä kuulunut mennä. Sensijaan piti kääntyä vasemmalle takaviistoon A:lle.
Tutkin näkymää lähtöpaikalla koiran kannlta, ja laitoin Pipsan startissa istumaan sen aivan hivenen sivuun, että putken suu jäi 3. esteen siiven taakse. Se ei siis voisi lukittua siihen, ennenkuin näkisi putken 1. hypyn jälkeen.

Itse asetuin 3.n oikean siiven eteen ja koiran lähestyessä käänsin vartaloani vasemmalle ja astuin taaksepäin askelen. Pipsa ylitti esteen ja myöhästyin hivenen ojentaessani vastaista kättäni siivekkeen taakse, joten kaarre oikealle meni vähän pitkäksi, mutta se oli selvä kaarros. Siitä sitten koira käteen ja esteen editse vasemmalle A:lle.
Ei aikonut mennä putkeen, vaan yritti seurata ohjaustani. Olin todella tyytyväinen.

Tehtiin myös takaaleikkaus keinulle, ja sekin meni hienosti. Keinun jälkeen oli seuraavana hyppy, joka oli aivan keinun suuntaisena sen edessä. Sen pääty oli siis koiraa kohti. Lähetin Pipsan matkaan, ja kaarroin vasemmalle. Pipsa irtosi hienosti, kuten yleensä ja kiersi koko esteen. Meni siis eri puolelta kuin minä.
Mietin unohdinko sanoa "hyppy", luultavasti. Ohjasin vain tiettyyn paikkaan, mutten kertonut mitä siellä tehdään. Ohjaa Älä Oleta.

No, joka tapauksesta. Tulos kahdesta peräkkäisestä kisasta on edistystä.
Etenkin kun muistaa, että treenaamme vain tunnin joka toinen viikko.

Miten walesinspringerspanieli tuli maailmaan

 Kerran, kauan sitten maassa ei ollut yhtään walesinspringersspanielia. Oli muita rotuja muttei sitä. Eräässä talossa asui muori ja valkoinen koira. Muori ei erityisimmin pitänyt koirista sillä hänen sisko oli allerginen, joten hääti valkoisen koiran matkoihinsa.Sitten muori osti kanan.
 Mutta koira kulki iloisesti pitkin katua. Se näki ison kalkkunan kyljyksen ja lähti sen luo. Koira juoksi työmaan läpi, mutta työmaan miehiltä tippui liimatölkki koiran niskaan! Koska koira oli siisti, se meni ennen kalkkuna-ateriaa lätäkköön peseytymään. Lätäkkö oli kuitenkin kuralätäkkö ja liimaan tarttui kuraa. Nyt liimaturkkiin oli tarttunut kuraläikkiä.Koira ei saanut kuraläikkiä pois,
ja ne kovettuivat koiran turkkiin. Koska kura oli ruskeaa, koira alkoi näyttää valko-ruskealta. Koira sai pentuja, ja niistä tuli samanlaisia! Joku ihminen vei koirat Walesin kuninkaan eteen, ja kysyi koirille sopivaa nimeä.
- Koiristanne tulee walesinspringersspanielejä! kuningas vastasi. Tästä eteen päin oli walesinspringerspanielejä. Kaikista tuli ruskea- valkoisia!
LOPPU!!!

J. 8v    

Kyllä se viidennellä kertaa onnistuu

Sisarukset Pipsa, Ella ja Dante treenitauolla

Oli oikein hyvät treenit eilen. Pitkästä aikaa teimme oikein rataa ohjausharjoitusten sijaan.

Radassa, jonka piirros löytyy Tarmon blogista, oli muutamia keljuja kohtia joista selvittiin muutaman yrityksen jälkeen kunnialla. Virheettömiä läpivetoja tuli muutamia.

Mutta. Jos tämä olisi ollut kisa, tulos olisi ollut hylly.
Kyse on radanlukutaidosta. Koska emme treenaa tarpeeksi, en osaa suoralta kädeltä sanoa, missä minun kussakin radan kohdassa tulisi olla suhteessa koiraan. Nytkin kakkoseste, joka oli sijoitettu niin, että koira näki startissa sen takaa, ei meinannut aluksi onnistua.

Pipsa seuraa ohjaustani mielstäni täysin johdonmukaisesti. Nostan kättä ja koira kaartaa liikaa, nostan vähemmän, koira menee ohi. Käännän vartaloani, taas koira kääntyy liikaa...

Noin viidennellä yrityksellä pystyn vetämään nopean ja hyvän nolla-radan, niin että heilahtaa. Tajusin vaihtaa koiran paikan lähdössä niin, että kakkonen ei näy, ja ohjata sen ensin yli ykkösen ja uutena asiana kakkoselle. Testaamalla oikea ohjaus kyllä löytyy. Kisoissa on vain se yksi yritys. Sen olisi onnistuttava kerralla. Oikea paikka ja oikea ohjaus on osattava kuvitella päässään ja siihen ei taida auttaa muu, kuin kokemus.

Kevättä odotellessa

Taas lauantai aamuna huomasin kaipaavani kesäiseen Ojankoon.
Minulla on ollut tapana lähteä kesäaamusin treenaamaan omin päin tyhjälle kentälle, kun muut vielä nukkuvat. Kenttä on tyhjä, nuoremmat harrastajat ovat vielä tiukasti unten mailla ja ko Ojanko on vain meidän.

Viime syksynä näimme aidan takana ketun. Teimme keppitreeniä, kun Pipsa jähmettyi tuijottamaan jotain. Aidan takana, seuran kisakoppien suunnalla seisoi punainen koiran näköinen otus ja tuijotti takaisin. Kumpikaan ei liikahtanut, tai äännähtänyt. Sitten kettu kääntyi ja katosi metsään.
Joinakin aamuina koko paikka kylpee sumussa. Lämmitelymetsän takana aukeavan niityn yli ei näe Hakunilan kerrostaloja, vaan tuntuu kuin olisi kaukana maaseudulla.
Varhaisena kevätaamuna puomin luona pusikossa lauloi satakieli. Yksi ensinmäisistä viime vuonna. Luontoradiossa oli juuri pohdittu missä ne viipyvät, kun kuulin sen.

Aamuharjoittelu on omanlaistaan. Pipsa voi juosta vapaana. Eri kentiltä löytyy valmiita ratapätkiä joka lähtöön. Voi ottaa toistoja omaan tahtiin ja nauttia koirastaan ja lajin hienoudesta.

On hienoa, että meillä on nyt halli ja siellä treenit joka toinen viikko, mutta kun lumet sulavat palaamme aamuvuoroon.

Pipsa 3v

 Kakkua päivänsankarille!

Paljon onnea vaan, paljon onnea...

Hyvä viitonen

Saatiin viides sija, viidellä virhepisteellä HiHa:n kisoista Lohjalta. Yhtään nollaa ei luokassa tullut!

Nolla, ja sitä myöten voitto oli jo niin lähellä, mutta ei. Kepeillä tuli taas virhe ja siitä vitonen. Pipsa meni hienosti sisään keppeihin, mutta lopetti ne kesken ja lähti katsomaan minne minä olen matkalla.

Keppien jälkeen oli muuri niiden vasemmalla puolella ja sen jälkeen mutkaputki, jonne piti ehtiä ajoissa kertomaan kummasta päästä mennään sisään. Olin suunnitellut jättäväni Pipsan työskentelemään kepeille ja oikaisevani suoraan muurin taakse. Ei onnistunut ensimmäisellä yrityksellä, mutta toisella meni hienosti.
Putken jälkeen oli taas pieni hetki, kun en tiennyt minne mennä. Koira tuli putkesta ja otin sen oikeaan käteeni jolla hyppäytin sen vasemmalla olevan esteen yli. jokuu takaaleikkaus siitä sitten tuli. Näyttää yllättävän järkevältä.

Sain juuri nähdäkseni videon suorituksestame ja siinä näkee asioita jotka olin unohtanut. Hylsy oli todella lähellä, kun Pipsa melkein tunki kuononsa väärään putkeen radan alkupuolella,

Toinen rata oli jotenkin kelju. Siinä oli ensin kolme hyppyä, jota kaartoivat loivassa kulmassa vasemmalle ja sitten käännyttiin tiukemmin samaan suuntaan putkelle. Oli useita tapoja ohjata tämä.

Treeneissä esteet ovat usein 90 tai 180 asteen kulmassa. koira on käännetävä tiukasti ja siihen käytetään jotain näppärää ohjausliikettä. Ykkösten kisoissa on usein loivahkoa kaartelua, johon ei ole mitään tiettyä ohjusliikettä. Parjhaiten nämä sujuvat, jos koira ja mies juoksevat samaa tahtia hyvässä kontaktissa.

Selvisimme alun mutkasta ja putkesta. Seuraavana oli keinu, joka meni 10+. Pipsa istui keinun päässä kuin tatti. Vau. Vaikea alku oli hoidettu, vähänkö mä oon hyvä, kävi mielessäni.

Ja sitten tuli tyhjyys. Pipsa istuu pylly keinulla ja minä tiedän, että takanani on hyppy, putki ja muuri, mutta missä asennossa? En saa siinä sekunnissa muistikuvaa takanani jatkuvasta radasta. Käännän päätäni ja yritän nopeasti hahmottaa tilanteen, mutta kun reitti on minulle selvä, koira on jo poissa kontaktista ja liikkeellä. Videolta näkee, että se menee itseasiassa täysin oikeaan suuntaan, kohti putken vasenta aukkoa.
Silloin minä täysin tapeettomasti sanon jotain, luultavasti "putki" ja kohotan oikeaa kättäni. Pipsa tulkitsee tämän ohjaukseksi ja kurvaa tiukasti oikeaan ja menee väärään aukkoon. Jonne sen jostain ihme syystä ohjasin.

Sitten tulee hienot kepit, ei voi muuta sanoa. Käyttöä niillä vain ei enää ollut

Yhteenveto:

• Kontaktiesteiltä ei tullut virhettä. Puomi juosten, mutta keinulla hienot stopit.
• Pipsa seuraa minua, eikä enää ryntäile omatoimi agilityyn. Tässä ehkä auttaa lähestyvä 3v ikä, ja se että itseluottamukseni parantuessa olen koiralle kiinnostavampi johtaja radalla. 
• Kepeissä on kummallisia pulmia, mutta kun Pipsan saa niihin kunnolla sisään, voin mennä vaikka kalaan.
• Radat unohtuvat turhan usein. Tähän auttaisi se, että päätäisinn rataantutustumisessa Yhden Yksiselitteisen Tavan tehdä rata. Minulla on ollut tapana miettiä joihinkin pahoihin kohtiin myös B-vaihtoehto. Esim. Puomin jälkeen voin suunnitella valssauksen jollekin esteelle, mutta koska voi olla, että koira ei pysähdy, mietin myös toisen tavan. Tämä lienee tyhmää. Aivot eivät riitä muistamaan rataa sekä takaa- että edestäohjausversioina.

Kun Helsinki on hetkisen kaunis, osa kaksi

Otin aamulenkille kameran mukaan. Eilen satanut lumi oli vielä moni paikoin koskematonta, eikä ihmisiä näkynyt missään. Pipsa antoi citykaniineille kyytiä. Jälkiä näkyi paljon, mutta yhään otusta ei saatu esille. 

On oltava kiireen keskellä hidas

Tänä talvena Tiina on pitänyt meille tekniikkaharjoituksia uudessa Vuokkos-hallissamme.
Tunneilla on ollut aiheena yksi tai kaksi ohjausliikettä, joiden ympärille on rakennettu muutama selkeä harjoitus. Emme ole vetäneet pitkää rataa, vaan muutaman esteen yhdistelmiä kulloisenkin teeman mukaisella ohjaustavalla.

Olemme käyneet läpi twistauksen, pakkovalssin, jaakotuksen, saksalaisen, takaaleikkauksen...
Tietenkin ohjausliikkeet sinänsä ovat tärkeitä ja hyödyllisiä. Minusta suurin harjoite on kuitenkin on oikean ajoituksen löytäminen. Se hetki kun koira lähtee tulemaan täyttä vauhtia kohti on jännittävä, silmänräpäyksessä on tehtävä jotain, käännyttävä liikuttava, huidottava...

Minulle tuli eräällä tunnilla yht'äkkiä mieleen sitaatti, joka on laitettu lännensankari Wyat Earpin suuhun:

"Fast is fine but accuracy is final. You must learn to be slow in hurry", Nopeus on hienoa, mutta tarkkuus on kaikki kaikessa. Sinun on opittava olemaan hidas kiireen keskellä.

Kaiken vauhdin keskellä ohjausliikkeet on tehtävä hitaasti, vaihe vaiheelta. Ne eivät ole huitomista.
Ohjaava käsi, johon koiran katse on kiinnittynyt , pysyy asennossaan, mutta ohjaajan vartalo kääntyy, jalat astuvat muutaman askeleentaaksepäin, koira syöksyy kohti, toinen käsi nousee näyttämään estettä, koira lentää esteen yli, ohjaajan vartalo kääntyy yhä...

Ystäväni, joka pelasi kilpatasolla pöytätennistä, selitti minulle vakavissaan, että olenko huomannut, että jokaisessa pöytätennislyönnissä on kolme selkeästi erotettavaa vaihetta, vastaanotto, jolla pallo otettaan mailaan, itse lyönti, joka lähettää pallon uuteen suuntaan  ja jättö, joka antaa pallolle halutun kierteen.

Koira on toki hitaampi kuin pingispallo, mutta jostain tuollaisesta on kyse, hitaudesta vauhdin keskellä. Toisaaltapingispallo ei elä,  ja on siten arvattavampi kuin Pipsa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä

Ilmoittauduin sitten Hiiden haukkujen kisaan Lohjan Show Link  Areenalle.
En jotenkin pysty psyykkaamaan itseäni aitoon "nyt tulee nolla"-oloon. Mentaaliharjoitteissani näen vain iloisen pikku koiran, joka hilluu ympäri areena.
Show Link on hankala paikka. Tila on todella pitkänomainen, ja se vaikuttaa ratasuunnittelun. Oletettavasti tarjolla on suoraa juoksua, tiukka käännös ja taas suoraa juoksua seuraavaan mutkaan.
Lisäksi salissa kaikuu ja yleisöä seisoo kentän laidalla houkuttamassa koiraa pois asiasta.

Olisihan meillä ollut omatkin kisat meidän hienolla Vuokkoset Areenalla, mutta kun en muistanut ilmoittautua ajoissa.

Vuokkos-halli on kyllä hieno ja tilava. Siellä on varmasti hyvä kisata. Rataa on tilaa rakentaa siten, että siinä on myös leveyttä, yleisö ja lämmittelyalueet mahtuvat hienosti hallin toiseen päähän.

Tähän asti mieli hallini on ollut Hyvinkää. Siellä on kyllä aika järkyttävän näköinen sisäkatto, mutta akustiikka on hyvä, ja koska kisat  käydään hallin perällä kolmen seinän välissä, ei ole pelkoa spanielini harhautumisesta radan ulkopuolelle.

Hankalin paikka meille on ollut Siuntion nurmikenttä, jolla aloittelimme kisauraamme möllivaiheessa. Pipsa ei tainnut päästä maaliin kertaakaan, vaan paineli joka kerta tangentin suuntaan jostain kurvasta ja lähti metsästämään jotain.

Treenejä ei enää ole ennen kisoja. Tuurilla mennään.

Jotain hyvääkin

Osallistuimme viime viikon lauantaina kisoihin Hyvinkäällä. Tuloksena taas kaksi hylkyä.
Heti kisan jälkeen olin kyllä varsin pettynyt, mutta viikon harkinnan jälkeen voin sanoa, että toisessa lähdössä oli paljon hyvää ja moni asia kohdallaan.

Suuri edistysaskel oli tapahtunut kontakteilla. Pipsa pysähtyi sekä Puomilla, että A-lla täysin mallikelpoisesti. Tätä ei ole ikinä ennen tapahtunut kisoissa. Kun se seisoi puomin alastulolla rauhallisena ja odottaen käskyjäni, tunsin nollan olevan tulossa. Laskin sekunteja ja siirryin parempaan asemaan seuraavaa rataosuutta ajatellen, ja Pipsa vain seisoo. Ja sitten käskystä taas täyteen vauhtiin hyppy, muuri hyppy, kepit.... ja taas. Väärä sisäänmeno. Olin lämmittelyssä lähettänyt sitä itsenäisesti kepeille niin, että minun ja koiran välissä on A-este, ja silti onnistui, mutta kisoissa ei.

Vitonen oli siis tulossa, kun jatkoimme kepeiltä pieneen hyppykieputukseen, jossa pääsi käyttämään viime  hajoitustemme taitoja. Olisiko nyt ollut tämä "pakkovalssi", jota käytin. Koira oli edelläni kun komensin "A". Pipsa kiipesi hienosti ylös ja pysähtyi taas kuin seinään alakontaktilla. Hieno otus.

Nyt oli edessä radan pahin  kohta. Keinu oli jotenkin hajonnut ennen luokkamme lähtöä ja jouduttu pikaisesti korvaamaan kahden rinnakkaisen hypyn muodostamalla sarjaesteellä. A.n jälkeen neljä hyppyä muodosti ikäänkuin hyvin epäsymmetrisen T-kirjaimen, jossa ensin hypättiin T:n hatun kaksi vierekkäistä estettä ja sitten T:n varren kaksikko, joka muodosti sarjan. Ensin suora hyppy, jonka jälkeen vedin koiran vastaisella kädellä toisen esteen yli takaisin luokseni (osaisimpa nimet näille kaikille liikkeille), ja sitten suunnan vaihto ja vastaava kuvio T:n varren esteille. Se ei ihan onnistunut, ja jouduin ottamaan toisen hypyn uusiksi.

Sitten olikin varsin suoraa paahtoa maaliin. Eteen -komennon Pipsa osaa hyvin ja hoitelee renkaat ja hypyt itsenäisesti niin pitkälle kuin suoraa riittää.

Maalissa huomasin pettymyksekseni, että meidät oli hylätty. Olin luullut meidän selvinneen kympillä, joten tämä oli ikävä yllätys. Kuulemma tuomarin kädet olivat menneet sarjalla ristiin, mutta minulle jäi vähän auki, mikä tarkkaan ottaen meni pieleen.

Joka tapauksessa meidän välisemme kontakti oli loistava, mikä ilmeni kontaktiesteiden pysähdyksinä. Pipsa teki juuri mitä pyysin. Sarjalla ilmeisesti ohjasin sen tekemään jotain väärää. Keppien sisäänmeno kisatilanteessa on yhä mysteeri, mutta kolmesta ongelma-K:sta (kontakti, kontaktit ja kepit), kaksi onnistui jo hienosti.

What are we fighting for?

Ilmoittauduimme taas kilpailuihin. Tavoitteena tietenkin nolla, mutta miksi?

Miksi ylipäänsä haen onnistumisen kokemuksia koiraurheilusta. Ei sillä ainakaan työyhteisössä leveilemään pääse, vaikka miten menestyisi. Agilityn vaikeutta ei tajua kuin toinen harrastaja. Muille on turha hehkuttaa. Miksi harrastamisen pitää olla tavoitteellista, miksi en vain ulkoiluta Pipsaa puistossa niinkuin muutkin järkevät ihmiset? Jäisi enemmän aikaa muuhunkin elämään.

Lapsille opetetaan, että tärkeintä ei ole voitto, vaan reilu kilpailu. "Kilpailet vain itseäsi vastaan", "Yritä parantaa omaa suoritustasi, äläkä välitä muista..", "... kunhan teet parhaasi, se riittää."

Onko olemassa toista urheilulajia, jossa ajatus itseään vastaan kilpailemisesta toteutuisi kauniimmin kuin agilityssä? Puhumme aina omista nollistamme, onnistumisistamme ja virhepisteistämme. Sijoitus kilpailuissa on toissijainen asia. Kisojen katsomossa myös kannatetaan  muita kilpailijoita, toivotaan heille hyvää.

Kun loistavaa nollarataa vetävä koirakko sössii viimeisen esteen, yleisöstä kuuluu pettynyt "eiiiii...".  Ja yleisö muodostuu saman kipailun muista osanottajista. Siis, niin kuin jossain muussa lajissa sanottaisiin, vastustajista. Minun on äärettömän vaikea kuvitella tilannetta, jossa toivoisin toisen koirakon virhettä, vaikka se nostaisi  omaa sijoitustani tuloslistalla. Kilpailen vain itseäni vastaan.

Kisojen tunnelmassa on jotain koukuttavaa. Siellä on ihmisiä, joita en tunne, joiden elämällä siviilissä ei ole kosketuspintaa omaani. Kaikki ovat keskittyneitä omaan koiraansa ja tulevaan suoritukseensa. Kohta katsotaan, onko mitään opittu, onnistummeko tänään, saanko hermoni pidettyä koossa. Kokoonnumme yhteen tekemään kukin omaa juttuamme. Tästä omiin asioihin keskittyneisyydestä syntyy agility-yleisön tietynlainen hyväntahtoisuus kilpailijaa kohtaan.

Miksi siis teen tätä? Koska se on niin vaikeaa. Joku Jaakotus on ikäiselleni keski-ikäiselle miehelle oikeasti aika haastava juttu. Ja sen käyttäminen kisoissa, se se vastaa vaikeaa onkin. Haluan testata itseäni.

Toinen syy on Pipsa. Se tarvitsee tätä. Jos asuisimme erämaassa metsästäisin sen kanssa, mutta täällä kivikaupungissa laji on agility.

Pipsa pukeutuu

Koiramielikuvia

Koiramme -lehdessä oli  taannoin kirjoitus koirasta egon jatkeena. Juttu käsitteli lähinnä pelottaviksi koettuja koirarotuja, ja syitä miksi niitä halutaan, ja minkälaisiin koteihin vastuulliset kavattajat niitä antavat.
Aloin kuitenkin pohtia asiaa toisin päin. Entäpä koirat joita lähtökohtaisesti ei koeta pelottaviksi. Kiltinnäköiset, kilteiksi mielletyt koirat, hankitaanko niitä vain rationaalisista syistä, vai viestitetäänkö niilläkin jotain.

Minulle on kerran tullut työelämässä eteen tilanne, jossa luonnettani ja kovuuttani arvioitiin siltä pohjalta, että olen "spanielimies". Henkilö, joka tämän ajatelman kehitti, toi esiin olevansa itse "terrierimies". Koiravalintani ilmensi hänen silmissään jonkinlaista pehmeyttä, kiltteyttä ja turvahakuisuutta.

Naapurissamme asuva iäkkäämpi herrasmies taas kysyi heti nähtyään Pipsa-pennun ensimmäistä kertaa, olenko metsästäjä, erämies. Hän tunsi spanielit ja oli itsekin metsästänyt cockereilla nuoruudessaan. Hänelle Springerimme loi mielikuvan terveellistä ja reipasta ulkoilmaelämää viettävästä  reippailijasta.

Tahdoimme tai emme, koiramme luovat mielikuvaa meistä. Se, onko tällä mielikuvalla mitään tekemistä todellisuuden kanssa, on sitten toinen asia. Itse huomaan, että koiratutut, joita olen saanut, ja keiden kanssa pysähdymme juttelemaan ja leikittämään koiriamme, ovat yleensä "ns. kilttien rotujen omistajia".
Pipsan tuttavapiiriin kuuluu, paimenia, noutajia, pieniä terrierejä ja seurakoiria. Omistajien kanssa tuntuu löytyvän juteltavaa, ja koiratkin viihtyvät. Suojelu- ja vartiokoirat ja alkukantaiset isot pystykorvat jännittävät minua, enkä ehkä osaa käyttäytyä luontevasti niiden edessä. Ei vain ole tullut tutustuttua Rajasaaressakaan yhdenkään rottiksen tai dobermanin omistajaan.

Walesinspringerspanieli on jotenkin hyvin kiltin näköinen koira. "Katso, tuo on kuin joku satukirjakoira", sanoi kerran eräs nuori nainen poikaystävälleen ohittaessaan meidät. Se ei näytä kovalta.  Se luo mielikuvan mukavasta kaverista hihnan toisessa päässä. Olen huomannut, että ulkoiluttaessani Pipsaa en ole pelottava. Koiran myötä olen saanut monta mukavaa tuttavaa naapurustosta. Ilman koiraa, tuntisinko ketään.


Ei kukaan, jonka jaloissa pyörii häntäänsä heiluttava spanieli,voi olla läpeensä paha.