Miksi ylipäänsä haen onnistumisen kokemuksia koiraurheilusta. Ei sillä ainakaan työyhteisössä leveilemään pääse, vaikka miten menestyisi. Agilityn vaikeutta ei tajua kuin toinen harrastaja. Muille on turha hehkuttaa. Miksi harrastamisen pitää olla tavoitteellista, miksi en vain ulkoiluta Pipsaa puistossa niinkuin muutkin järkevät ihmiset? Jäisi enemmän aikaa muuhunkin elämään.
Onko olemassa toista urheilulajia, jossa ajatus itseään vastaan kilpailemisesta toteutuisi kauniimmin kuin agilityssä? Puhumme aina omista nollistamme, onnistumisistamme ja virhepisteistämme. Sijoitus kilpailuissa on toissijainen asia. Kisojen katsomossa myös kannatetaan muita kilpailijoita, toivotaan heille hyvää.
Kun loistavaa nollarataa vetävä koirakko sössii viimeisen esteen, yleisöstä kuuluu pettynyt "eiiiii...". Ja yleisö muodostuu saman kipailun muista osanottajista. Siis, niin kuin jossain muussa lajissa sanottaisiin, vastustajista. Minun on äärettömän vaikea kuvitella tilannetta, jossa toivoisin toisen koirakon virhettä, vaikka se nostaisi omaa sijoitustani tuloslistalla. Kilpailen vain itseäni vastaan.
Kisojen tunnelmassa on jotain koukuttavaa. Siellä on ihmisiä, joita en tunne, joiden elämällä siviilissä ei ole kosketuspintaa omaani. Kaikki ovat keskittyneitä omaan koiraansa ja tulevaan suoritukseensa. Kohta katsotaan, onko mitään opittu, onnistummeko tänään, saanko hermoni pidettyä koossa. Kokoonnumme yhteen tekemään kukin omaa juttuamme. Tästä omiin asioihin keskittyneisyydestä syntyy agility-yleisön tietynlainen hyväntahtoisuus kilpailijaa kohtaan.
Miksi siis teen tätä? Koska se on niin vaikeaa. Joku Jaakotus on ikäiselleni keski-ikäiselle miehelle oikeasti aika haastava juttu. Ja sen käyttäminen kisoissa, se se vastaa vaikeaa onkin. Haluan testata itseäni.
Toinen syy on Pipsa. Se tarvitsee tätä. Jos asuisimme erämaassa metsästäisin sen kanssa, mutta täällä kivikaupungissa laji on agility.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti