Arjen paluu

Huomenna, jos luoja suo, saan lääkäriltä luvan taas kävellä. Seitsemän viikkoa on kulunut sauvoilla loikkiessa. En ole voinut edes ulkoiluttaa Pipsaa, saati harrastaa agilityä lähes kahteen kuukauteen. Ojanko on peittynyt lumeen ja harjoitukset siirtyneet hallille poissa ollessani. Paluusta radoille voi tulla mielenkiintoinen.

Mainittakoon, ennen kuin joku huolestuu, että perheemme muut jäsenet ovat luonnollisesti ulkoiluttaneet koiraa aivan normaalisti. He vain eivät harrasta agilityä, joka on ollut minun juttuni.

Harjoittelu pitää aloittaa  yksittäisistä esteistä, sillä leikattu polveni ei kestä juoksua vielä moneen kuukauteen. Kepit oli opittu juuri ennen sairaslomaa, ja jos ne ovat nyt unohtuneet saattaa pieni turhauma nostaa päätään. Toisaalta juuri keppikulmia voi harjoitella juoksemattakin.

Lumentulo sotki suunnitelmani sikäli, että olin ajatellut mennä omine nokkineni Ojankoon vähän kertailemaan, mutta nyt se ei onnistu. Hallille vaan häiritsemään reipasta urheilijanuorisoa.

Yksin oloa on myös harjoiteltu. Pipsalle sairaslomani on tietysti ollut ihanaa aikaa. Joku on aina kotona, eikä koskaan tarvitse olla yksin. Viime viikolla käytiin koko porukka ulkona asioilla ja Pipsa tuli keittiön portista läpi katsomaan, minne porukka hävisi. Ollaan siis lähtötilanteessa tämän asian harjoittelussa.
Aivan kuin pentuna, Pipsaa jätetään pariksi minuutiksi kerrallaan yksin ja palataan ennenkuin möykkä alkaa. Eiköhän se siitä ala sujua.

Profiilikuvassani rakennan juuri tätä tuhottua koiraveräjää, ja Pipsa-pentu istuu sylissäni ihmettelemässä. Tässä isompi kuva samasta aiheesta.

Kuva kertoo paljon Pipsan luonteesta. Se haluaa olla aina ja kaikessa mukana. Tätäkään ei mitenkään lavastettu, vaan pentu änkesi syliini, vaikka pora surisi vieressä.

Ja nyt se sitten söi koko portin.

Toinen talvi

Jotain pitää ihmisen tehdä joutessaan...

Sairasloman jatkuessa olen olen joutunut vaihtamaan vähemmän liikunnallisiin harrastuksiin.

Pienoismallirakennus on sopivan rauhallista puuhaa, jota voi tehdä istuallaan. Tässä uusi Bluenoseblogini.

Veeenyttelyä

Agilitykisassa juostaan vaikkapa150 metriä noin 45 sekunnissa, eli satanen aikaan  30s. Ei se muuten ole kova aika, mutta ne käännökset.
Kisoihin nyt on mielestäni lämmitelty ihan kunnolla, hölkkäämällä ympäri aluetta.

Mehän olemme vielä varsin aloittelijoita, ja harjoituksissa kokonaista rataa on tehty ehkä yhden käden sormiin mahtuva määrä. Harjoituksissa tehdään lyhyitä, teknisiä ratapätkiä.

Polvelleni raskaimpia ovat olleet nimenomaan  ohjausharjoitukset, joissa odotame vuoroamme varsin pitkään, ja sitten kun oma vuoro tulee, liikutaankin todella vikkelästi, ja kääntyillään aiheutten polveen kiertoliikettä.
En usko, että nämä lyhyet harjoitukset ovat koirille kummoisiakaan. Esteet ovat aika alhaalla, ja suoritukset lyhyitä. Ihmisen polville käännökset ovat kuitenkin aika rankkoja.

Omaa vuoroa odottaessa tehdään yleensä esim. kontakteja,  tai muuta rauhallista.  Ojangossa on onneksi valtavasti tilaa mennä hieman etäämmälle pörräämään. Hallissa sitä usein seistään rivissä ja odotetaan vuoroa yrittäen olla häiritsemättä suorittavaa koirakkoa.

Kun kirjoitin, että "mennään varsin huonolla lämmittelyllä." tarkoitin juuri tätä. Jos lajia verrataan vaikapa hölkkäämiseen, tai maantiepyöräilyyn, joissa tehdään pitkäkestoista rauhallista tasaisesti kuormittavaa työtä lämpimillä lihaksilla, tämä on aika repivää hommaa. Agilityssäkin pitäisi lämmitellä niin, että on hiki päällä jo ennen suoritusta.

Ja sitten on tämä paino ja ikä. Tämän kaltaisessa lajissa pienikin ylipaino tuo polville  aikamoista ylimääräistä rasitusta, eikä nelikymppinen ole enää aivan ketterimmillään. Vauhtiakin voisi tietysti laskea. Menisin mieluusti treeneissä vähän hitaammin, mutta kun tuo otus ei perhana hidasta.