Heikoilla jäillä

Puolisoni palasi tänään iltalenkiltä märän koiran kanssa.
He olivat olleet lenkillä läheisellä rannalla, jossa Pipsa saa juosta vapaana pitkin ruovikkoa etsien turhaan sorsia, jotka eivät vielä ole palanneet.
Yhtäkkiä hän huomasi, että Pipsa on jäänyt jälkeen. Sitä ei näkynyt missään.

Hän palasi samaa reittiä taaksepäin ja löysi koiraparan räpiköimässä jäälauttojen välisessä railossa jonkin matkaa rannasta.
Pipsa on hyvä uimari ja ui mielellään hyisessäkin vedessä. Tänäkin talvena se on käynyt kahlailemassa riitteisissä lammikoissa ja vielä joulukuussa uimassa sulapaikassa. Nyt se ei kuitenkaan päässyt ylös.

Koira ei ollut hätääntynyt. Se ei haukkunut tai ulissut vaan yritti saada vartaloaan jään päälle. Etutassut se sai nousemaan, mutta kun pitoa ei löytynyt se putosi aina takaisin veteen.
Emäntä lähti varovasti jalansijaa etsien etenemään Pipsaa kohti ja samalla koira tuntui onnistuvan yrityksessään. Se nousi ylemmäs ja oli jo melkein pelastunut, kun jää petti ja se putosi takaisin uppeluksiin. Pintaan noustessan se joutui entistä ahtaampaan railoon, josta vain pää ja kaula mahtuivat esiin. Etujalat jäivät jään alle.

Puolisoni totesi, että tässä ei voi olla ihmiselle kovin syvää, enintään vyötäisiin. Koira oli nyt todella pulassa. Oli selvää että se jäisi veteen, jos hän ei hakisi sitä. Hän hivuttautui koiran luokse, ei itse uponnut ja sai otteen Pipsan pannasta ja veti sen railosta. Pipsa pudisteli itsensä ja juoksi rannalle kierimään lumessa. Sitten se heilutteli häntäänsä ja ryntäsi takaisin jäälle oppimatta mitään kokemuksestaan.

Pipsan pettymykseksi emäntä, joka toisin kuin koira oli tajunnut miten lähellä lähtö oli ollut, komensi sen takaisin ja kytki hihnaan.

Onneksi oli valoisaa. Pimeässä koira ei olisi välttämättä löytynyt. Se ei huutanut apua. Se vain ui ja yritti hiljaa itsekseen. Se ei kuulemma myöskään vaikutttanut mitenkään hätääntyneeltä. Ei koira osaa ajatella, että tässä voi käydä huonosti. Se vain toimii.

Hienoa, että Pipsa on yhä täällä.