Sairaslomaa on nyt kestänyt kolme viikkoa ja toinen mokoma on vielä edessä. Sen jälkeen aloitetaan jalan kuntoutus rauhallisilla harjoituksilla, kävelyllä, vesijuoksulla ja muilla extreme lajeilla.Agility saa odottaa.
Ei mulla nyt sillee tylsää oo, mutta...
Pipsa ei tietenkään ole sairaslomalla. Se ulkoilee muiden perheenjäsenten kanssa, käy koirapuistoissa ja metsissä. Sen tiivis side minuun on hieman hellittänyt treenien loputtua ja ulkoilu vaimoni kanssa on nykyään parasta minkä se tietää.
Agility on melko rajua urheilua. Siinä juostaan kovaa, tehdään tiukkoja käännöksiä ja jarrutuksia melko huonolla lämmittelyllä. Koiralle taas hypyt ovat rankkoja. Walesinspringerspanieli on kooltaan nippa-nappa maxi korkuinen ja joutuu siksi hyppimään kokoonsa nähden varsin korkeita esteitä ja etupää joutuu aika koville. Pipsa on onneksi hyvin sirorakenteinen (16,5 kg, 46,5 cm), minkä toivon suojaavan sitä vammoilta.
Isännästä ei valitettavasti voi sanoa samaa. Polveni sanoi työsuhteen irti, ja jouduin leikkaukseen.
Tauon jälkeen, kun palaamme radalle, lämmittelyihin tullaan panostamaan aivan uudella tavalla. Ojankoon tultaessa auton voi vaikka jättää jo puomille ja kävellä kentille metsän kautta, sen sijaan, että parkkeeraa portin viereen. Aion juoksuttaa koiraa ja itse tehdä jumppaliikeitä ja venytyksiä.
Kauan sitten, kun putki oli vielä haaste
Terveyttä ei huomaa arvostaa, ennenkuin sen menettää. Vain hetki sitten oli hyvin oleellista, saanko Pipsan läpäisemään suorat kepit ennen Tampereen kisoja. Innostuin kisoista ja kisoihin treenaamisesta tosissani, tulostahan tuosta ei syntynyt, mutta harrastukseen tuli uutta tavoitteellisuustta. Sitten tulee äkkipysäys.
Nyt ensisijainen tavoite on terve koira ja terve isäntä. Olisi hienoa, jos kymmenen vuoden kuluttua voisin vielä harrastaa jotain koirani kanssa, ilman että kumpaakaan sattuu.
Kunnosta on pidettävä huolta.
Lähdenkin tekemään fysioterapialiikkeitäni läheiselle matolle. Pipsa tulee luultavasti taas ihmettelemään.
