Tupsu päässä

Pipsalla on päälaellaan vallaton karvatupsu, jota emme ole raaskineet trimmata pois. Joskus se töröttää pystyssä kuin irokeesi, toisinaan se asettuu kauniisti jakaukselle, mutta me olemme siihen tottuneet

Tässä taannoin tapasimme toisen walesin, jonka emäntä katseli Pipsaa ja totesi, että  tuolla onkin tuollainen "jangastupsu" päässään. Oletteko muut jangaskoiran omistajat tämmöisestä kuulleet? Minulle oli ihan uusi juttu.

Ihan kadulla asti

Koiraurheilu on taas aloitettu. Olen taluttanut menestyksellisesti Pipsaa kotipuistossa ja jopa ylittänyt tien metsän puolelle. Takaisinkin pääsin, vaikka kunto meinasi loppua.

Pipsa käyttäytyi hienosti. Kulkee nätisti vasemmalla kun käsketään, pysähtyy  ja istuu kun pyydetään. Puolisoni hoidossa ja koulutuksessa otus on selvästi  kehittynyt, kun minä olen ollut pois sotkemasta. Koira istui kuin tatti keskikorokkeella, vaikka takaa meni ratikka ja edestä bussi. Minua jännitti pysynkö pystyssä, jos neiti nykäisee, mutta se vain istua napotti. Tuon kun näkisi agikentän lähtöalueella, niin olisin aika tyytyväinen.

Tänään oli torstai ja agiharjoitukset Juvanmalmilla. Tarkoitus oli palata radalle tänään, mutta tärkeämät asiat veivät voiton. Ensi viikolla sitten.

Arjen paluu

Huomenna, jos luoja suo, saan lääkäriltä luvan taas kävellä. Seitsemän viikkoa on kulunut sauvoilla loikkiessa. En ole voinut edes ulkoiluttaa Pipsaa, saati harrastaa agilityä lähes kahteen kuukauteen. Ojanko on peittynyt lumeen ja harjoitukset siirtyneet hallille poissa ollessani. Paluusta radoille voi tulla mielenkiintoinen.

Mainittakoon, ennen kuin joku huolestuu, että perheemme muut jäsenet ovat luonnollisesti ulkoiluttaneet koiraa aivan normaalisti. He vain eivät harrasta agilityä, joka on ollut minun juttuni.

Harjoittelu pitää aloittaa  yksittäisistä esteistä, sillä leikattu polveni ei kestä juoksua vielä moneen kuukauteen. Kepit oli opittu juuri ennen sairaslomaa, ja jos ne ovat nyt unohtuneet saattaa pieni turhauma nostaa päätään. Toisaalta juuri keppikulmia voi harjoitella juoksemattakin.

Lumentulo sotki suunnitelmani sikäli, että olin ajatellut mennä omine nokkineni Ojankoon vähän kertailemaan, mutta nyt se ei onnistu. Hallille vaan häiritsemään reipasta urheilijanuorisoa.

Yksin oloa on myös harjoiteltu. Pipsalle sairaslomani on tietysti ollut ihanaa aikaa. Joku on aina kotona, eikä koskaan tarvitse olla yksin. Viime viikolla käytiin koko porukka ulkona asioilla ja Pipsa tuli keittiön portista läpi katsomaan, minne porukka hävisi. Ollaan siis lähtötilanteessa tämän asian harjoittelussa.
Aivan kuin pentuna, Pipsaa jätetään pariksi minuutiksi kerrallaan yksin ja palataan ennenkuin möykkä alkaa. Eiköhän se siitä ala sujua.

Profiilikuvassani rakennan juuri tätä tuhottua koiraveräjää, ja Pipsa-pentu istuu sylissäni ihmettelemässä. Tässä isompi kuva samasta aiheesta.

Kuva kertoo paljon Pipsan luonteesta. Se haluaa olla aina ja kaikessa mukana. Tätäkään ei mitenkään lavastettu, vaan pentu änkesi syliini, vaikka pora surisi vieressä.

Ja nyt se sitten söi koko portin.

Toinen talvi

Jotain pitää ihmisen tehdä joutessaan...

Sairasloman jatkuessa olen olen joutunut vaihtamaan vähemmän liikunnallisiin harrastuksiin.

Pienoismallirakennus on sopivan rauhallista puuhaa, jota voi tehdä istuallaan. Tässä uusi Bluenoseblogini.

Veeenyttelyä

Agilitykisassa juostaan vaikkapa150 metriä noin 45 sekunnissa, eli satanen aikaan  30s. Ei se muuten ole kova aika, mutta ne käännökset.
Kisoihin nyt on mielestäni lämmitelty ihan kunnolla, hölkkäämällä ympäri aluetta.

Mehän olemme vielä varsin aloittelijoita, ja harjoituksissa kokonaista rataa on tehty ehkä yhden käden sormiin mahtuva määrä. Harjoituksissa tehdään lyhyitä, teknisiä ratapätkiä.

Polvelleni raskaimpia ovat olleet nimenomaan  ohjausharjoitukset, joissa odotame vuoroamme varsin pitkään, ja sitten kun oma vuoro tulee, liikutaankin todella vikkelästi, ja kääntyillään aiheutten polveen kiertoliikettä.
En usko, että nämä lyhyet harjoitukset ovat koirille kummoisiakaan. Esteet ovat aika alhaalla, ja suoritukset lyhyitä. Ihmisen polville käännökset ovat kuitenkin aika rankkoja.

Omaa vuoroa odottaessa tehdään yleensä esim. kontakteja,  tai muuta rauhallista.  Ojangossa on onneksi valtavasti tilaa mennä hieman etäämmälle pörräämään. Hallissa sitä usein seistään rivissä ja odotetaan vuoroa yrittäen olla häiritsemättä suorittavaa koirakkoa.

Kun kirjoitin, että "mennään varsin huonolla lämmittelyllä." tarkoitin juuri tätä. Jos lajia verrataan vaikapa hölkkäämiseen, tai maantiepyöräilyyn, joissa tehdään pitkäkestoista rauhallista tasaisesti kuormittavaa työtä lämpimillä lihaksilla, tämä on aika repivää hommaa. Agilityssäkin pitäisi lämmitellä niin, että on hiki päällä jo ennen suoritusta.

Ja sitten on tämä paino ja ikä. Tämän kaltaisessa lajissa pienikin ylipaino tuo polville  aikamoista ylimääräistä rasitusta, eikä nelikymppinen ole enää aivan ketterimmillään. Vauhtiakin voisi tietysti laskea. Menisin mieluusti treeneissä vähän hitaammin, mutta kun tuo otus ei perhana hidasta.

Notkeat ja nopeat

Koirat on totisesti nopeita ja notkeita.

koirat liikuu todela nopeasti ja notkeasti, esim meidän pipsa

liikuu keterästi ja nopeasti, en ymärä miksi me ihmiset liikutaan

paljon hitaamin.  koirat nousee niin nopeasti. en voi ymärtää

niiten nopeuta. koirat ymärtävät nopeuden ja hitauden sehän on selvää.  KOIRA ON TOSI NOPEA.

J. 7v

Polvea parannellessa

Sairaslomaa on nyt kestänyt kolme viikkoa ja toinen mokoma on vielä edessä. Sen jälkeen aloitetaan jalan kuntoutus rauhallisilla harjoituksilla, kävelyllä,  vesijuoksulla ja muilla extreme lajeilla.Agility saa odottaa.

Ei mulla nyt sillee tylsää oo, mutta...

Pipsa ei tietenkään ole sairaslomalla. Se ulkoilee muiden perheenjäsenten kanssa, käy koirapuistoissa ja metsissä. Sen tiivis side minuun on hieman hellittänyt treenien loputtua ja ulkoilu vaimoni kanssa on nykyään parasta minkä se tietää.

Agility on melko rajua urheilua. Siinä juostaan kovaa, tehdään tiukkoja käännöksiä ja jarrutuksia melko huonolla lämmittelyllä. Koiralle taas hypyt ovat rankkoja. Walesinspringerspanieli on kooltaan nippa-nappa maxi korkuinen ja joutuu siksi hyppimään kokoonsa nähden varsin korkeita esteitä ja etupää joutuu aika koville. Pipsa on onneksi hyvin sirorakenteinen (16,5 kg, 46,5 cm), minkä toivon suojaavan sitä vammoilta.
Isännästä ei valitettavasti voi sanoa samaa. Polveni sanoi työsuhteen irti, ja jouduin leikkaukseen.

Tauon jälkeen, kun palaamme radalle, lämmittelyihin tullaan panostamaan aivan uudella tavalla. Ojankoon tultaessa auton voi vaikka jättää jo puomille ja kävellä kentille metsän kautta, sen sijaan, että parkkeeraa portin viereen. Aion juoksuttaa koiraa ja itse tehdä jumppaliikeitä ja venytyksiä.

Kauan sitten, kun putki oli vielä haaste

Terveyttä ei huomaa arvostaa, ennenkuin sen menettää. Vain hetki sitten oli hyvin oleellista, saanko Pipsan läpäisemään suorat kepit ennen Tampereen kisoja. Innostuin kisoista ja kisoihin treenaamisesta tosissani, tulostahan tuosta ei syntynyt, mutta harrastukseen tuli uutta tavoitteellisuustta. Sitten tulee äkkipysäys.

Nyt ensisijainen tavoite on terve koira ja terve isäntä. Olisi hienoa, jos kymmenen vuoden kuluttua voisin vielä harrastaa jotain koirani kanssa, ilman että kumpaakaan sattuu.
Kunnosta on pidettävä huolta.

Lähdenkin tekemään fysioterapialiikkeitäni läheiselle matolle. Pipsa tulee luultavasti taas ihmettelemään.

Hiljaiseloa

Pipsan agilityura on tällä hetkellä pienellä tauolla. Koira olisi kyllä elämänsä kunnossa, terve ja innokas, mutta isännän jalka ei salli harjoittelua. Käveleminenkään ei taida sujua vielä hetkeen.

Olenkin ryhtynyt kouluttamaan Pipsasta  itselleni avustajakoiraa. Kuivatulla naudan keuhkolla ja naksuttimella saa ihmeitä aikaan. Tässä Pipsa sulkee käskystä auki jääneen jääkaapin oven.

Olemme myös harrastaneet pehmolelun noutamista, joka sujuukin mainiosti. Kun en kertakaikkiaan pääse koiraa vastaan, Pipsa on ryhtynyt tuomaan noudettavat minulle käteen. Minä sitten palkitsen vetoleikillä.

Metsässä

Kun nokka irtoaa, pyrstö tarttuu

Kepit, joita olemme viime ajat äheltäneet alkavat sujua. Tässä pari kännykkävideota, joissa Pipsa läpäisee oikeat, suorat kepit. Me ollaan pikkusen onnellisia!

Kontaktit sen sijaan ovat menneet aivan plörinäksi. Eilisissä harjoituksissa esitimme taas aika raivokasta juoksentelua, lentokeinuja ja muuta vauhdikasta.

Slalomia ihan pistoksissa

Kepit

Keppejä on nyt käyty harjoittelemassa kahdesti tänä viikonloppuna, ja pientä edistystä on ollut havaittavissa. Teimme viime treeneissä kallistettavilla kepeillä harjoitusta, jossa käytettiin kuutta keppiä, joista kaksi kekimmäistä seisoo aivan suorassa ja päätyjen keppiparit on avattu lievään v-asentoon. Tarkotus oli ohjata koira pujottelun läpi kädellä "auttaen, eli ohjata joka keppi erikseen sinne-tänne-sinne... 

Minulla ei käsi tahtonut millään löytää oikeaa nopeutta ja harjoitus jäi vähän hylsyksi.

Nyt saimme tuon tehtävän onnistumaan. Löysimme yhteisen rytmin, jossa käytän myös ääntä:  Aina kun se on menossa kepin taakse, sanon "hyvä", ja sitten vedetään koira kädellä seuraavan kepin tällepuolen. Veto, "hyvä", veto, "hyvä". 

Kokeilimme tänään myös täyttä kahtatoista keppiä, ja sekin menee, kun saan ohjaukseeni oikean tahdin. En kuitenkaan ole oikein vakuuttunut, tajuaako Pipsa pujottelevansa, vai seuraako se vain kättäni? Vanhat kunnon kujakepit menevät todella tiukkoina itsenäisesti, mutta nämä kallistettavat ovat vaikeampia.

Kokeilimme vielä lopuksi itsenäistä kuuden kepin suorittamista. Se onnistui, kun myös kahta keskimmäistä kallistetaan jonkin verran. Viitisen senttiä tuntui riittävän. Työtä tässä esteessä kyllä vielä riittää.

Tiellä taas. Tulee autoiltua aika paljon näissä hommissa.

Ampiainen

Pipsa suhtautuu toistaiseksi istumiseen melko varautuneesti, ja tämä tuo harjoituksiin oman haasteensa. Kävi nimittäin niin, että Pipsaa pisti ampiainen peppuun, juuri kun se oli käskystä istumassa. 

Riehuimme Ojangon metsissä aamuverryttelyn merkeissä ja Pipsa haki jotain jossain kauempana. Kutsuin koiraa, ja kaivoin kananpalan valmiiksi toiseen käteen ja naksuttimen toiseen. Neiti totteli yllättävän pian, tuli eteeni, istuutui ja minä naksautin kiitoksen, aja juuri silloin joku pisti pyllyyn ja koira loikkasi ylös. Minä näin useampia ampiaisia peräkarvoissa möyrimässä, nappasin koirasta kiinni ja revin otuksen pois pyllystä. Oli onneksi kylmä aamu ja hanskat kädessä.

Pistos ei varmaan mennyt ihan pohjaan asti, isompaa turvotusta ei ainakaan tullut, mutta ilmeisesti, se yhdisti pistoksen ja minun syöksyni  sen perskarvoja repimään jotenkin toisiinsa. Eli jos istuu, isäntä satuttaa naksuttimella peppua ja hyökkää kimppuun, tai jotain tällaista.

Mennäänkö, vai meinataanko

Springerien agilitymestaruudet ratkotaan 25.9. Tampereen koiraurheilijoiden järjestämien kisojen yhteydessä. Treeniryhmässä on ollut puhetta virallisen kisauran aloittamisesta näissä kisoissa. Pipsa pääkaupunkiseutulaisine sisaruksineen on harjoitellut yhdessä koko nuoren ikänsä ja vaadittu 18kk ikä täyttyy syyskuun alussa.
Olemmeko sitten valmiita lähtemään Tampereelle? Ajetaan kaksi tuntia ja 200 km suuntaansa päästäksemme juoksentelemaan ympäri kenttää korvat söpösti heiluen. Vai voisiko se onnistua?

Pipsan taidot esteiden suhteen ovat aika hyvät. Ainoa täysin hakusessa oleva on pujottelu, jossa on kyllä edistytty hyvin. Kontakteissa pysähtyminen ei ole mitenkään varmaa, mutta voi se onnistuakin. Hypyt ja rengas sujuvat, paitsi jostain ihmeen syystä kisaratojen ykköseste on ollut vaikea. Minulla on ongelmia radan ja ohjausten muistamisessa. Meinaan eksyä radalle.

Olen myös miettinyt miksi olisi niin tärkeää osallistua juuri noihin kisoihin? Jospa vaan jatketaan harjoittelua kaikessa rauhassa, ja yritetään hakea pari nollaa möllitasolta. Mennään kisoihin sitten,kun ollaan valmiita.

Huomen aamulla menemme Ojankoon, ja koitamme keppejä. Jos näkyy vähänkin toivoa,saatan ilmoittautua, muuten jatketaan harjoittelua normalissa järjestyksessä.

Just when I thought I was out, they pulled me...

Olihan se kivaa, osata kujakepit, vaan tässä tavoitteellisessa ja eteenpäin pyrkivässä maailmassamme tulee aina eteen uusia haasteita.
Tänään aloitimme harjoitella astetta vaikeammilla, suorassa rivissä olevilla, sivuun taitettavilla kepeillä. Se ei sitten sujunutkaan ollenkaan niin näppärästi. Itse asiassa en oikein onnistunut välittämään koko tehtävän ajatusta Pipsalle.
Täytyy viikonloppuna varmaan taas vähän treenailla.

Keppikujalla

Olemme käyneet kesäviikonloppuina ojangossa harjoittelemassa keinua, rengasta ja keppejä. Rengas on saatu sujumaan, ja keinussakin haetaan enää rohkeutta kunnon rysäytykseen.

Kepeissä olemme tehneet johdonmukaisesti työtä kujan kaventamisessa sentti sentiltä. Tänään Pipsa läpäisi ensimmäisen kerran keppikujan, jossa kolme keskimmäistä keppiä olivat aivan suorassa. Kuvattaessa kujalla oli vielä hivenen leveyttä, mutta ihailen tyttösen itsenäistä työskentelyä, minä käskytin kameran takaa!

Pipsa täyttää vajaan kolmen viikon päästä 18kk ja saisi osallistua oikeisiin kisoihin. Sitä ennen kuitenkin kepit olisi.....

Pipsalla on, kuten treeniryhmämme jäsenet jo tietävätkin, omituinen viehtymys namikippoihin. Siis ei nameihin kipossa, vaan itse kippoon. Myös pesupallot ovat jotain aivan ihanaa. Tässä spanielimme palkitsee itseään onnistuneen keppisuorituksen jälkeen.

Ojangossa pidettiin tänään myös SM-kisojen karonkka leikkimielisen knock-out agilityn merkeissä. Ekassa lähdössä Pipsa uusi kiusallisen temppunsaja ohitti ensimmäisen esteen ja lähti hilluskelemaan. Sain sen kuitenkin miten-kuten takaisin, mutta ei siitä kunnon suoritusta loppu kiristä huolimatta enää saanut. Tokassa lähdössä alku onnistui ja pääsimme matkaan. Virheitä tuli, mutta vauhti oli kova, ja menimme jatkoon. Kolmannessa tuntui hyvältä, koira meni kovaa, kaikki oli hyvin ja me johdossa kun Pipsa ylitti toiseksi viimeistä estettä. Ja, kun hyvältä tuntuu, ei muista tehdä töitä. Löysäsin liian aikaisin, ja likka paineli viimeisen esteen ohi! Opinpa sen, että kisa on ohi, vasta kun koira on maalissa.

Hämmennykseni ja ilahtumiseni olikin suunnaton, kun Outi kuulutti Pipsan hakemaan kisan kolmatta palkintoa. Olipa mukava yllätys!

Riihimäen reissu

Perjantaina kävimme taas kokeilemassa kilpailemista. Tällä kertaa matka suuntautui Riihimäelle, RimA:n hallille. Tapahtuma oli jotenkin pienempi ja kotoisampi, kuin aikaisemmat kisamme ja jännityskin oli poissa. Aikaisemmin vaivannut sekoilu ja kirmailu oli nyt poissa. Pipsa tiesi, mitä oltiin tekemässä, seurasi ohjaustani ja teki parhaansa. Ohjauksessani sitten olikin pientä säätövaraa.

Ensimmäissä lähdössä Pipsa yllättäen ei päässyt pussista läpi, vaan jotenkin eksyi kankaan taitteisiin. Pussi on meillä yleensä ihan varma, helppo este ja mysteeriksi jäi, miksei se nyt onnistunut.

Toinen lähtö lähti räjähtävällä vauhdilla. Ekan hypyn yli täysiä puomille, jonka valo kyllä välkähti, mutta ei siinä paljon kontaktia tainnut olla. Puomi laukattiin yli, ja sitten sössin ohjaukseni puomin takana pitkittäin olleella esteellä ja Pipsa hyppäsi sen väärin päin. Otettiin uusiksi ja neiti hyppäsi sen uudestaan väärin päin. Pipsa oli niin tyytyväisen oloinen  suorituksiinsa, että päätin kiittää ja jatkaa rataa. 

Menimme niin kovaa, kuin koirasta lähtee, ja mielestäni Pipsa ylitti kaikki esteet. Aika oli jotain -6,5 sekunttia alle ihanteen joka oli 45s, vaikka pörräsimme kolmosella pari kertaa ympyrää ja ka haimme oikeaa hyppysuuntaa.

Virheitä tuli rutkasti ja hylkäys toki, mutta yleisvaikutelmaksi minulle jäi onnistuminen. Tämä oli jo agilityä, sitä samaa kuin harjoituksissa. Virheitä tulee, tai ei tule, mutta  koira on kontaktissa ja molemmat tietävät, mitä ollaan tekemässä.

Emmekä jääneet edes viimeisiksi, olimme neljänsiä kuudesta koirakosta.

Sunnuntaina kävimme ojangossa vielä harjoittelemassa keppejä. Kuumuus oli läkähdyttävä, mutta saimme taas pari senttiä pois keppikujan leveydestä. Kun kujaa katsoo sen päädystä kapeimpaan kohtaan jäi enää vain runsaan kahden sentin rako. Keinua ja rengastakin harjoiteltiin.  Huomenna taas treeneihin.

Mölli

Pipsa avasi kisauransa  torstaina Vantaalla mölli-makseissa. Tuloksena levotonta juoksentelua ympäri kenttää ja  hylkäys molemmista lähdöistämme.
Minua jännitti aika tavalla ja Pipsa tietenkin huomasi sen. Asiat, jotka ovat harjoituksissa ilmeisiä ja helppoja unohtuivat, tai eivät onnistuneetkaan kilpailutilanteessa. Pipsa ohitti heti ensimmäisen esteen, ja sotki pasmani täysin. Olin odottanut pulmia jossain pitemmällä, mutta en heti alussa, ja homma hajosi käsiin. Vaikutelmani oli, että Pipsa ei oikein tajunnut koko juttua, ei missä oltiin ja eikä mitä piti tehdä. Häntä vain heilui ja hauskaa oli.

Tästäpä sitten oikein innostuin ja päätin, että kokeilemme lauantaina uudelleen. Ajoimme Siuntioon, ja marssin nyt jo tottuneemmin askelin teltalle kymppi kourassa ja ilmoitin meidät taas kahteen lähtöön mölli-makseissa. Odottaessamme harjoittelimme lämmittelykentällä olevilla neljällä esteellä erilaisia sarjoja, ja hyvin sujui. Ensimmäinen lähtö kuitenkin noudatti samaa kaavaa, kuin Vantaallakin. Pipsa istuu nätisti ja minä kävelen ekan esteen ohi, kohotan vasemman käteni, ja annan komennon. Pipsa lähtee , kaksi askelta laukkaa, tiukka vasen ja ekan esteen ympäri, ja sitten täysiä ympäriinsä.

Toiseen lähtöön sain sitten jo orastavaa tolkkua. Alussa taas sähellettiin, mutta sain Pipsan takaisin ja tekemään hyppynsä, sitten kiersimme rataa kisanomaisella vauhdilla, muutamasta esteestä mentiin ohi, mutta suuri osa ylitettiin ja viimeiset kolme tultiin maaliin kovaa ja vauhdikkaasti. Pääsin kiittämään tyttöä maalialueella retuuttamalla sitä vetonarussa, ja palkitsemaan sitä onnistuneesta suoritukseta. Ihmisten mittapuulla sekin kierros oli toki hylätty, mutta Pipsalle se oli hieno.

Neljä starttia on siis takana. Mitä tästä opimme? On vaikea tehdä edes sitä, minkä osaa, jos on yleisöä.

Kävimme Ojangossa omissa harjoituksissa. Harjoittelimme ennen kaikkea keppejä, keinua ja rengasta. Keinu menee hienosti, kun sen
alastuloa on rajoittamassa pöytä, jolla namipala odottaa.  Keppejä koitettiin taas kaventaa hivenen ja sekin meni kivasti. Renkaassa ei (uskallanko sanoa) ollut pulmia. Pipsa jopa irtosi renkaalle pienen ratapätkän viimeisenä esteenä.

Eli tutulla kentällä, ilman hälyä, kaksistaan, me osaamme vaikka mitä. Te ette vain näe sitä;-)

Kadonnut nouto

Asia on varmasti tapahtunutvähitellen pitemmän ajan kuluessa, mutta eilen kiinnitin siihen ensikertaa kunnolla huomiota. Pipsa ei osaa enää noutaa, se ei tuo keppiä perille.
Olen viime aikoina keskittynyt noudon opettelussa alkuodotukseen ja liikkeelle lähtöön vasta käskystä. Nämä on saatukin sujumaan aika hyvin. Noutoon lähtö paikalta on myös tukenut agilityharjoittelua. Kontakteilla ja radan alussa tarvitaan kykykyä pysyä paikallaan, vaikka miten olisi kiihtyneessä mielentilassa.  Pipsa oppii tarkkailemaan minua ja odottamaan lähtömerkkiä.
Mutta, nyt se ei sitten tuo keppiä minulle, vaan pudottaa sen parin kolmen metrin päähän ja jää hölmönä tuijottamaan. Minä koitan kehottaa, hihkua ja innostaa, mutta ei se tajua. Se ei tajua mitä haluan.

Nyt minulla on pulma. Koira on tehnyt suurimman osan suoritusta hienosti. Odottanut, painanut kepin paikan pöpelikössä mieleensä, syöksynyt kuin raketti noutoon, etsinyt nenä tuhisten, löytänyt ja tuonut sen ... kahden metrin päähän. Eihän sitä oikein kiittämättäkään voi olla, luulee pian, että kaikki meni pieleen. Mutta kun kiittää, se ei tajua, että jotain puuttuu.

Kokeilin kahta tapaa.
Agilitymäinen tapa oli, että en jää odottamaan, vaan kun Pipsa lähestyy keppi suussa, käännyn juoksuun poispäin vasen käsi alhaalla, kuin agiohjauksessa, ja otan koiran käteen. Toimii sikäli hyvin, että Pipsa tulee perille, mutta kepin se sylkäisee matkalle.
Toinen konsti oli vastaan meneminen. Kun Pipsa tulee, yritän kohdata sen, kun sillä on vielä keppi suussa. Ei sekään oikein pelannut. Otus pysähtyy vain aikaisemmin ja jää toljottamaan.
Asiaan pitää paneutua. Luulenpa, että nyt tarvitaan huomattavia määriä keitettyä kanaa, ja piiitkiä hermoja.

Renkaasta läpi

Koiraharrastajan elämään kuuluu ilmeisesti tietty synnintunto riittämättömästä harjoittelusta ja muun elämän häiritsevästä vaikutuksesta agilityharjoittelulle. Koska elämää kuitenkin on myös Ojangon ulkopuolella, joutui Pipsa viime viikolla taas jättämään yhdet harjoitukset väliin isäntäväen kesärientojen takia. Eilen olimme kuitenkin taas radalla.
Harjoittelu kohdistuu nyt erityisesti renkaaseen ja keppeihin. Keppikujalla on vieläkin leveyttä keskiosastaan kymmenkunta senttiä, ja päissä  varman päälle pari- kolmekymmentä senttiä. Tämä leveys onnistuu varmasti, mutta keskustan kaventaminen tuo tietyssä vaiheessa virheen jota on vaikea hioa pois. Eli tarkoitus olisi säätää kepit mahdollisimman vaikeiksi, niin, että Pipsa nippa-nappa onnistuu. mutta ei niin kireälle että tulee virhe. Helpompi sanoa, kuin tehdä.

Rengas tuntui jotenkin avautuneen Pipsalle.  Se on aikaisemmin ollut ehdottomasti vaikein este. Viime kerralla en saanut koiraa renkaasta läpi ilman Tiinan apua.
Nyt se onnistui, ja lopuksi selvitimme renkaan vieläpä radan ensimmäisenä esteenä.
Palkintona oli Pipsan rakas repimisnaru, jolla ensin villitsin koiran houkuttelemalla ja vetoleikkimällä. Sitten koira istumaan renkaan taakse ja heiluttelin narua renkaan aukossa, katse menosuuntaan.
Komento "Rrrrengas" ja ohjaaja liikkeelle. Pipsa iskee kuin peto renkaan läpi köyteen.
Toisto toistolta lähdin aina vähän kauempaa ja kauempaa renkaasta, mutta aina niin, että Pipsa näki "saaliin" renkaan läpi kuullessaan komennon.
Lopuksi teimme pienellä radalla ohjausharjoitusta, jossa oli haasteellisesti houkuttelevan putkensuun viereen pitkittäin laitettu hyppy.
Pipsa seuraa ohjausta tosi tarkasti. Se menee juuri sinne mihin kokee minun sitä ohjaavan. Ja usein se on eri suunta, kuin mihin minä luulin ohjaavani.
Ruumiin asento, katseen suunta oikea-aikainen komento ovat kaikki välttämättömiä. Jos oikeat ohjausliikkeet löytyvät, voin tehdä useita onnistuneita toistoja, mutta ensimmäisillä yrittämillä neiti lähtee yleensä "tangentin suuntaan" mutkista. Kun sitten käännän toisella yrityksellä vartaloani oikein kunnolla, se kääntyykin ennen estettä. Kolmas jo usein onnistuukin.

Pipsa on myös hyvin nopea. (Uskoisin, että ihan oikeasti, eikä vain minun hitauteeni nähden.) Suorituksen onnistuminen vaatii yleensä, että juoksen aivan täysillä. Ajoissa paikalle ja tarkka ohjaus, ja sitten seuraavalle esteelle ja sama juttu. Motivaatiosta ja nopeudesta ei tämän koiran kohdalla ainakaan jää kiinni, jos ei agility suju.

Pipsan veli Dante ja sisar Essi ovat jo osallistuneet paitsi agirotuun, myös yhteen epäviralliseen möllikisaan. Itse en vielä koe, että olisimme valmiita kilpailemaan. Lisää varmuutta tarvitaan, jotta onnistuisimme myös kisatilanteen jännityksessä. Toisaalta kisaamaan oppii vain kisaamalla. Täytyy myös muistaa syksyllä tulossa oleva juoksuaika, joka taas katkaisee kauden.

Kesäkoira

Agilityn riemua Vantaalla
Seuramme HSKH järjesti kesäkuussa agilityn SM-kisat, joista kertyikin keväälle ja alkukesälle kaikenalista puuhaa. Rakensimme muun muassa seuralle uudet, sirommat esteet jotka maalattiin "firman väreillä" sini-oransseiksi.
Itse kisoissa olin kenttähenkilönä vahtimassa muutaman putken paikallaan pysymistä maxien karsintaradalla. Koska esteet pysyivät Tikkurilan urheilupuiston hiekkatekonurmella paikallaan kuin liimattuina, oli aikaa katsella suorituksia. Vaikealla radalla nähtiin hienoa ohjaamista, niukkoja epäonnistumisia ja uskomattoia venymisiä.
Pipsan äiti Jangas Duck Soup "Raisa" ja kasvattajamme Tiina pärjäsivät aivan loistavasti sijoittuen lopulta sijalle 29. Se on tietääkseni paras suoritus johon walesinspringerspanieli on koskaan yltänyt.
Pipsan sisaren Ellan isäntäväki kuvasi Raisan suorituksen SM-karsinta-/hyppyradalla, linkki videoon löytyy Ellan Blogista.

Juoksut, vammat ja muut "haasteet"

Agilityharjoittelussa olemme junnanneet jollain lailla paikallamme tänä keväänä ja alkukesänä. Hallikauden lopulla kaikki tuntui sujuvan hienosti, alkuaikojen pulmat kuten karkailu ja sekoilu alkoivat olla kuin pois pyyhittyjä, ja sitten tuli pääsiäinen ja juoksuaika.

Pipsan juoksuajan harjoitustauosta tuli tarpeettoman pitkä, sillä olimme jättäneet huhtikuun ensimmäiset harjoitukset väliin pitkäperjantain takia, ja kentälle paluu lykkääntyi juoksun jälkeen vielä viikolla Ojanko Cupin takia, joka järjestettiin toukokuun alussa. Seitsemän viikon poissaolon jälkeen pääsimme taas treenaamaan.

Kesäkuun alussa loukkasin itseni ja jouduin taas jättämään harjoitukset väliin. Ja sitten tuli kesäloma ja mökkireissu.
Nyt pystyn jo taas liikkumaan kohtuullisella vauhdilla, mutta kevään rikkonainen harjoittelu näkyy ja tuntuu. Emme ole edenneet sillä vauhdilla, kuin hallikauden lopulla toivoin ja suunnittelin. Pipsa on nyt 16-kuinen, ja olin suunnitellut meille syksyksi ensimmäisiä möllikisoja, mutta nyt tuntuu, että voi tulla vähän kiire.

Lomailua
Pipsa on muuten nauttinut elämästään. Se pitää todella paljon noutamisesta, niin maalta kuin vedestäkin, ja voi jatkaa touhua ilmeisen loputtomasti. 

Olemme käyneet Rajasaaren suuressa koirapuistossa uimassa ja Pipsa on tuonut esiin "työkoiran luontoaan". Se haluaa noutaa, vaikka voisi juosta, telmiä ja riehua muiden koirien kanssa, se istuu isännän vieressä tuijottaen spanielin silmillään, ja odottaa kepin heittoa mereen. Ja sitten noudetaan, ja noudetaan, ja....
Olen yrittänyt lopettaa noutamisen laittamalla noutokepin puun oksan haaraan, koirien ulottumattomiin, toivoen että Pipsa alkaisi puuhata jotain kivaa lajitoveriensa kanssa, mutta se yrittää vain kiivetä puuhun, eikä anna periksi.

Tokoa kotipuistossa

"Taasko se aikoo pitää sulkeiset?"

"Kävellään hetki sivulla, ja kohta...

"...kohta..."

"... se antaa kanaa."

"Mutta, onkos se naapurin Collie?"

"Pakko mennä, sori"

"No moi, miten on kevät teillä sujunut?"

Uimakausi avattu

Kevättä rinnassa

Lumet sulivat lopulta yllättävän nopeasti. Pitkän talven aikana oli jo päässyt unohtumaan, että koiraa joutuu myös pesemään. Nyt Pipsa pestään jokaisen lenkin jälkeen, mutta onneksi se osaa käyttäytyä suihkussa todella hyvin. Seisoo kiltisti ja antaa suihkuttaa ja hangata itseään puhtaaksi.

Juoksu

Pipsalla alkoi tänään juoksu. Tällä kertaa diagnoosi on yksiselitteinen ja varma. Pipsallahan alkoi jonkinlainen juoksu jo seitsenkuisena, mutta silloin merkit jäivät lopulta aika epämääräisiksi ja jotenkin liukenivat pois. Tarkastin päivämäärän Jangas-kennelin blogista ja huomasin, että tuosta tapauksesta on aikaa  puoli vuotta ja kaksi päivää. Tämä siis saattaisi hyvinkin olla jo toinen juoksu.

Harjoitteluun tulee nyt sitten kolmen viikon tauko. Jää nyt sitten Ojangon kausi avaamatta ensi viikolla, pääsemme kentälle vasta toukokuussa. Kolmen viikon päästä on tiistai toukokuun neljäs.

Toivottavasti selvitään ilman valeraskautta. Mitä olen sivusta seurannut, se ei ole kovin hauskaa.

Synttärit, sairaudet ja harjoitukset

Toissa sunnuntaina, 14.3. vietettiin Jangas E-pentueen synttäreitä. Ellan isäntäväki oli ystävällisesti kutsunut lähiseudun E-pennut kyläilemään. Meillä juhlia odotettiin innolla, lapset näkivät mielikuvissaan paljon kelliviä, paijattavia ihania spanieleita. Niin kuitenkin kävi, että flunssa tuli ja kaatoi jälkikasvun petiin.

Iltapäivällä minä ja Pipsa sitten lähdimme kahdestaan kyläreissulle. Juttelimme, ihailimme koiriamme, ihmettelimme riistapukkia ja saimme hyviä herkkuja. Kiitos vain vaivannäöstä. Lopuksi kävimme reippaalla metsälenkillä. Kameraa ei tietenkään tullut  mukaan. Muuten tässä olisi kuvia waleseista, jotka juoksevat korvat hassuissa asennoissa ja kielet ulkona lumihangessa uusmaalaisessa kulttuurimaisemassa. Taustalla, peltoaukean takana metsää, etualalla muutamia jaloja lehtipuita.

Harjoitukset Kivistössä

Viime perjantaina 19.3 oli sitten taas aika ajaa Kivistön hallille agilitytreeneihin. Perheen aikataulujen takia pääsin lähtemään vasta tasalta, kunharjoitukset olivat jo käynnissä. Tulimme siis tosi myöhässä paikalle.
Tehtiin seitsemän esteen tekniikkarataa. Esteet olivat hyppy-pituus-hyppy,  sitten täyskäännös oikealle putkessa, rengas, 90 vasempaan, hyppy-hyppy. Ja sama tietysti toisinpäin.

Rengas epäilytti etukäteen, se on ollut meille vaikea: Nyt se kuitenkin onnistui muutamalla yrityksellä. Sitten mentiin osa radasta ja lopuksi koko homma läpi. Onnistuimme virheittä, Tiina haki kameran ja pyysi tekemään saman uudestaan. Ja taas meni läpi, että heilahti!

Minua alkaa epäilyttää, kauanko näin voi jatkua. Kyllä sekoilu varmasti taas kohta alkaa, mutta sitä odotellessa olen todella nauttinut harjoituksista. Pipsa osaa hakea esteitä hienosti, kunhan se saa komennon ajoissa. Kertaalleen  neiti oli jo menossa koko renkaasta ohi sekavan ohjaukseni takia, mutta tajuttuani lopulta huutaa "rengas" Pipsa kiepahti ympäri ja hyppäsi läpi renkaan tyyliin, "ai tätäkö sä siis tarkoitit, oisit heti sanonut."

Yritin pitää käsiä alhaalla, ohjata hillitysti vartalon asennolla  ja vaikka mitä hienoa. Videolta suorituksiani katsoessani en valitettavasti havaitse näitä finessejä.

Kevätkin ilmeisesti koittaa, ja pääsemme taas jokus ulkotreeneihin. Yhden kerran menemme vielä halliin, ja sitten Ojankoon.

Pipsa-sarjakuva 2.

Kuoppa

-Vapaa!
-hehe
-Mutta missä Pipsa?
Maan toisella puolella
-inu
-inu inu 


(inu on koira japaniksi suom.huom.)

Pipsa-sarjakuva 1.

Hätä keinot keksii
Jos nukkeja ei löydy, täytyy käyttää mielikuvitusta...

J. 6v

-Missä nuket on, äiti?

-En tiedä, kulta.

-Hetkinen.

-Hihii!

-Kaikkea ne keksii.

Hyvää syntymäpäivää!

Pipsa ja tietenkin kaikki sen kahdeksan sisarusta tulevat tänään yhden vuoden ikään.  Vuosi sitten me emme tietenkään päässeet vielä pentuja tapaamaan, mutta seurasimme sisarusten kehitystä Jangas-kennelin sivuilta. Arvailimme mikähän pennuista meille tulisi. Valinta osui "naamiotyttöön", mikä oli Pipsan vauvanimi.

Tässä Pipsan yksivuotiskuva. Kameramme hajosi hiihtoloman pakkasissa, joten piti turvautua vanhanaikaisiin keinoihin.

Hieno koira Pipsa on. Ikä on tuonut pientä rauhallisuuttakin olemiseen, vaikka kyllä se vieläkin varsinainen tohottaja on. Särmää ja kovuuttakin siitä löytyy kiitettävästi. Noutoleikeissä se etsii ja etsii dummyä pöpeliköstä vaikka miten kauan periksi antamatta ja auta armias, jos toinen koira yrittää ottaa Pipsan kepin, silloin on spanielista söpöys kaukana. 

Perjantaina meillä oli hallitreenit Kivistössä. Paikalla oli neljä pentua, tai siis nuorta koiraa. Harjoitukset menivät aivan mainiosti, niin meilä kuin muillakin. 

Rata oli periaatteessa helppo, Kuusi  hyppyä ja kaksi putkea oli aseteltu ikäänkuin urheilukentän muotoon. kome hyppyä suoralle, käännös putkessa ja taas kolme hyppyä ja toiseen putkeen. kerralla kierrettiin rata puolitoista kertaa.

Ensin rata mentiiin siten, että kaikki esteet hypättiin yli. 

Toisella kertaa  hyppy vitonen ohitettiin vetämällä vastaisella kädellä koira esteen ohi, puolivalssilla salamana ympäri, ja lähetys toisella kädellä kuutoshypylle ja putkeen. Sama kuvio sitten uudestaan taas toisella puolen , ja taas putkeen. 

Molemmissa radoissa haasteen muodostaa Pipsan nopeus. En ehdi saattaa sitä putken suulle, vaan se on edelläni jo viimeisellä hypyllä hypyllä ja hakee putken itse. Minun on heti lähdettävä toiseen suuntaan, ollakseni keskimmäisenhypyn luona kun Pipsa tulee putken suusta ulos. 

Siinä välissä ei ole montakaan sekuntia aikaa. Käytännössä siis kiepun aivan radan keskellä, heiluttelen käsiäni ja huudan.

Suureksi hämmästyksekseni valssaukset onnistuivat. En kompastunut takaperinjuoksussa, enkä seonnut suunnista kääntyessäni. Pipsa ei karkaillut. Tuntui todella hienolta päättää raskas viikko tuollaisiin harjoituksiin.

Ystävänpäivä ja uusi ystävä

Kanit ovat vaan kovin syvällä nykyään.

Mutta hei, tännehän on tullut uusi pieni walesipoika.

Lopultakin joku, joka osaa kaikki parhaat springerileikit.

En kai mä ole sun mielestä liian levoton?

Voitasko tapaa niinku toisteki tai...