Pipsa pukeutuu

Koiramielikuvia

Koiramme -lehdessä oli  taannoin kirjoitus koirasta egon jatkeena. Juttu käsitteli lähinnä pelottaviksi koettuja koirarotuja, ja syitä miksi niitä halutaan, ja minkälaisiin koteihin vastuulliset kavattajat niitä antavat.
Aloin kuitenkin pohtia asiaa toisin päin. Entäpä koirat joita lähtökohtaisesti ei koeta pelottaviksi. Kiltinnäköiset, kilteiksi mielletyt koirat, hankitaanko niitä vain rationaalisista syistä, vai viestitetäänkö niilläkin jotain.

Minulle on kerran tullut työelämässä eteen tilanne, jossa luonnettani ja kovuuttani arvioitiin siltä pohjalta, että olen "spanielimies". Henkilö, joka tämän ajatelman kehitti, toi esiin olevansa itse "terrierimies". Koiravalintani ilmensi hänen silmissään jonkinlaista pehmeyttä, kiltteyttä ja turvahakuisuutta.

Naapurissamme asuva iäkkäämpi herrasmies taas kysyi heti nähtyään Pipsa-pennun ensimmäistä kertaa, olenko metsästäjä, erämies. Hän tunsi spanielit ja oli itsekin metsästänyt cockereilla nuoruudessaan. Hänelle Springerimme loi mielikuvan terveellistä ja reipasta ulkoilmaelämää viettävästä  reippailijasta.

Tahdoimme tai emme, koiramme luovat mielikuvaa meistä. Se, onko tällä mielikuvalla mitään tekemistä todellisuuden kanssa, on sitten toinen asia. Itse huomaan, että koiratutut, joita olen saanut, ja keiden kanssa pysähdymme juttelemaan ja leikittämään koiriamme, ovat yleensä "ns. kilttien rotujen omistajia".
Pipsan tuttavapiiriin kuuluu, paimenia, noutajia, pieniä terrierejä ja seurakoiria. Omistajien kanssa tuntuu löytyvän juteltavaa, ja koiratkin viihtyvät. Suojelu- ja vartiokoirat ja alkukantaiset isot pystykorvat jännittävät minua, enkä ehkä osaa käyttäytyä luontevasti niiden edessä. Ei vain ole tullut tutustuttua Rajasaaressakaan yhdenkään rottiksen tai dobermanin omistajaan.

Walesinspringerspanieli on jotenkin hyvin kiltin näköinen koira. "Katso, tuo on kuin joku satukirjakoira", sanoi kerran eräs nuori nainen poikaystävälleen ohittaessaan meidät. Se ei näytä kovalta.  Se luo mielikuvan mukavasta kaverista hihnan toisessa päässä. Olen huomannut, että ulkoiluttaessani Pipsaa en ole pelottava. Koiran myötä olen saanut monta mukavaa tuttavaa naapurustosta. Ilman koiraa, tuntisinko ketään.


Ei kukaan, jonka jaloissa pyörii häntäänsä heiluttava spanieli,voi olla läpeensä paha.

Kun menee putkeen

Tänään järjestettiin Vuokkoset areenan avajaiskilpailut Ojangossa. Olimme ilmoittautuneet maksi ykkösiin ja tarkoituksena oli käydä hakemassa se toinen nolla, joka vain odotti noutajaansa. Aamu alkoi kääntyä väärään suuntaan huomatessani, että en millään ehdi hoitaa kaikkia aamun toimia, kaivaa autoani hangesta, ajaa ojankoon ja vielä ehtiä rataan tutustumiseen. Siispä soitin ja peruutin A-kisan.

Oli siis mukavasti aikaa ehtiä B-kisaan, ajelin leppoisasti Pasilan halki pohjoiseen, ohitin Hjalliksen hallin ja tajusin sekuntia liian myöhään, että Hakamäentien rampilla on seisova jono. En ehtinyt enää kääntyä rampilta pois. Sitten istuttiin. Ja madeltiin. Kuulin radiosta, että koko Hakamäentie on jumissa, koska kaikki muut paitsi minä ovat menossa matkamessuille  Messuhalliin.

Hermoja raastavan odotuksen jälkeen pääsimme lopulta moottoritielle. Poljin painui tarpeettoman syvään, mutta en suistunut ojaan, mikä oli päivän parhaita puolia. Tulimme viime tingassa ilmoittautumiseen, vain kuullakseni, että minulla oli mukanani kuitti viime vuoden lisenssimaksusta, eikä kuluvasta vuodesta. Tongiskelin aikani reppuani ja tunsin otsasuonen alkavan jyskyttää. Alkoi hermo lähteä, mutta ajattelin, että jos aikataulu on kunnolla myöhässä, ehdin vielä hakea kuitin.

En tietenkään ehtinyt. Kävin kuitenkin tiskillä, ja sain kuulla, että jos olisin pyytänyt, olisi voitu käydä kysymässä tuomarilta, uskooko hän minun maksaneen, ja luultavasti olisin voinut osallistua.
Tässä vaiheessa tuntui jo siltä, että nyt saattaa tulla paha mieli. Hain siis pullaa, joka oli juhlien kunniaksi ilmaista ja katselin muiden suorituksia. Pipsan sisko Ella pärjäsi hienosti ottamalla tuloksen molemmista lähdöistä.

Jotta päivässä olisi jotain järkeä lähdimme Pipsan kanssa Sipoon koirametsään, joka on valtava metsäalue, jossa koiria saa juoksuttaa vapaina. Siellä juutuin autolla hankeen ja jouduin lapiohommiin. Mutta muuten päivä meni putkeen.

p.s.
Kävin äsken kuntosalilla. Tai aioin käydä. Se oli kiinni. Kyllä todella menee putkeen..

Lassie, Buck, Bim ja Molli

Ensimmäinen koirani oli Lassie, jonka kotiinpaluusta kertovan Eric Knightin kirjan opettajamme luki meille ääneen ensmmäisellä luokalla.
Sitä seurasivat Jack Londonin Buck kirjasta Erämaan kutsu, puolisusi Valkohammas ja Jeri joka seikkaili etelämeren saarilla. Seurasin järkyttyneenä setteri "Bim mustakorvan" kohtaloa Stanislaw Rostotskin liikuttavassa ja järkyttävässä neuvostoelokuvan klassikossa.

Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki Yrjö Kokon teos "Molli, maailman viisain koira". Löysin kirjan isoäitini hyllystä teini-ikäisenä.

Yrjö Kokko oli aikoinaan viisikymmentäluvulla Suomen suosituimpia kirjailijoita, vain Mika Waltari meni ohi. Kokko oli eläinlääkäri, eränkäviä ja luontovalokuvaaja. Hänen Kirjansa "Laulujoutsen" ja Ne palaavat takaisin" vaikuttivat merkittävästi siihen, että suomen laulujoutsenkannan rippeet saatiin säästettyä ja suojeltua.

Molli oli "kuolemaan tuomittu" saksanseisoja, joka lopettamisen sijaan päätyi Kokon omaksi koiraksi. Kokko toimi tuolloin lapissa piirieläinlääkärinä ja Mollilla oli rajattomasti tilaa juosta, etsiä ja seistä riekkoja metsästävänisäntänsä apuna. Ihailin noiden kahden elämää lapin selkosilla vapaina ja villeinä. Molli oli koira, jollaisen olisin halunnut. Kaunis, ylväs lintukoira, joka sisällä tuvassa makaa rauhallisena takanedusmatolla ja metsässä kiitää tuulen lailla isäntänsä edessä riistaa etsien.




Sitten tuli Pipsa. Lintukoira sekin, mutta ei seisoja vaan ylösajaja.

Pipsa on aika mainio tapaus. Minulla ei ole vertailukohtaa, sillä se on ensimmäinen koirani, mutta kirjojen koirille se kyllä pärjää. Se on kaunis ja hyväpäinen koira. Se on kotona rauhallinen, suorastaan laiska ja ulkona kiitää tuulen lailla. Se on kiltti  ja hyvätapainen, mutta kyllä luonnettakin löytyy. Äitinsä ja turhan innokkaan serkkupoikansa suhteen Pipsa on sanoisinko varautunut. Muiden koirien kanssa se ei riitele, paitsi jos sillä on Keppi ja se uskoo että joku aikoo viedä sen.

Nuorena se oli melko levoton. Ulkoilun jälkeen se juoksi sisällä ympyrää, heittelehti päin huonekaluja ja herätti pahennusta. Se käytti hampaitaan vääriin paikkoihin, ihmisiin ja esineisiin. Pahimman episodin jälkeen tarvittiin tikkaustakin. Silloin koiralla oli kyllä koiralla hetken aikaa "henki höllässä".
Nyt  lähestyessään kolmea ikävuotta Pipsa on jo varsin rauhallinen ja asiallinen.


Agilitystä Pipsa tuntuu pitävän. Jos osaisin ja voisin, metsästäisin sen kanssa, mutta meilläpäin ei oikein pidetä ammuskelua sopivana. Niimpä harrastamme agilityä. Sillä on lajiin selvästi lahjoja. Into ei lopu koskaan, toistoja voi tehdä useita ja aina mennään täysillä. Se irtoaa loistavasti ja ohjautuu herkästi. Uskoakseni, jos sillä olisi kunnon ohjaaja, se voisi pärjätä todella hyvin.

Ruoka ei Pipsalle ole mikään ihme juttu. Se syö jos on nälkä, usein ei ole. Olemme laknneet tekemästä asiasta numeroa. Me tarjoamme ruokaa, se syö jos syö. Aikuinenhan se on, kai se nyt tietää onko nälkä.

Yksinolo oli aluksi vaikeaa, mutta Tuire Kaimion opeilla se saatiin onnistumaan. Nykyään Pipsa ei aamulla tule välttämättä edes eteiseen saattamaan, kun lähden. Katselee vain olohuoneesta.
Sain siis hienon koiran. Siinä on vähän samaa näköäkin kuin Mollissa. Pitkä kuono, luppakorvat ja kauniit silmät. Kolmekymmentä viisi vuotta meni harkitessa.

2011

Päivitin vuoden 2011 kilpailut tuohon "Kisat ja tapahtumat" sivulle. Tässä tilastotietoa.
Pipsa starttasi 18 kertaa agilitykilpailuissa. Tulos saatiin neljästä lähdöstä. Kaksi kymppiä, yksi vitonen ja yksi nolla. Tarkoittaa keskimäärin 4,5 starttia per tulos. Ihan joo...

Vuoden 2012 kisakausi avataan seuramme HSKH:n upouudelle, hienolla ja valtavalla Vuokkoset areenalla Ojangossa ensi lauantaina 21.1. Siitä se taas alkaa.