Kadonnut nouto

Asia on varmasti tapahtunutvähitellen pitemmän ajan kuluessa, mutta eilen kiinnitin siihen ensikertaa kunnolla huomiota. Pipsa ei osaa enää noutaa, se ei tuo keppiä perille.
Olen viime aikoina keskittynyt noudon opettelussa alkuodotukseen ja liikkeelle lähtöön vasta käskystä. Nämä on saatukin sujumaan aika hyvin. Noutoon lähtö paikalta on myös tukenut agilityharjoittelua. Kontakteilla ja radan alussa tarvitaan kykykyä pysyä paikallaan, vaikka miten olisi kiihtyneessä mielentilassa.  Pipsa oppii tarkkailemaan minua ja odottamaan lähtömerkkiä.
Mutta, nyt se ei sitten tuo keppiä minulle, vaan pudottaa sen parin kolmen metrin päähän ja jää hölmönä tuijottamaan. Minä koitan kehottaa, hihkua ja innostaa, mutta ei se tajua. Se ei tajua mitä haluan.

Nyt minulla on pulma. Koira on tehnyt suurimman osan suoritusta hienosti. Odottanut, painanut kepin paikan pöpelikössä mieleensä, syöksynyt kuin raketti noutoon, etsinyt nenä tuhisten, löytänyt ja tuonut sen ... kahden metrin päähän. Eihän sitä oikein kiittämättäkään voi olla, luulee pian, että kaikki meni pieleen. Mutta kun kiittää, se ei tajua, että jotain puuttuu.

Kokeilin kahta tapaa.
Agilitymäinen tapa oli, että en jää odottamaan, vaan kun Pipsa lähestyy keppi suussa, käännyn juoksuun poispäin vasen käsi alhaalla, kuin agiohjauksessa, ja otan koiran käteen. Toimii sikäli hyvin, että Pipsa tulee perille, mutta kepin se sylkäisee matkalle.
Toinen konsti oli vastaan meneminen. Kun Pipsa tulee, yritän kohdata sen, kun sillä on vielä keppi suussa. Ei sekään oikein pelannut. Otus pysähtyy vain aikaisemmin ja jää toljottamaan.
Asiaan pitää paneutua. Luulenpa, että nyt tarvitaan huomattavia määriä keitettyä kanaa, ja piiitkiä hermoja.

Renkaasta läpi

Koiraharrastajan elämään kuuluu ilmeisesti tietty synnintunto riittämättömästä harjoittelusta ja muun elämän häiritsevästä vaikutuksesta agilityharjoittelulle. Koska elämää kuitenkin on myös Ojangon ulkopuolella, joutui Pipsa viime viikolla taas jättämään yhdet harjoitukset väliin isäntäväen kesärientojen takia. Eilen olimme kuitenkin taas radalla.
Harjoittelu kohdistuu nyt erityisesti renkaaseen ja keppeihin. Keppikujalla on vieläkin leveyttä keskiosastaan kymmenkunta senttiä, ja päissä  varman päälle pari- kolmekymmentä senttiä. Tämä leveys onnistuu varmasti, mutta keskustan kaventaminen tuo tietyssä vaiheessa virheen jota on vaikea hioa pois. Eli tarkoitus olisi säätää kepit mahdollisimman vaikeiksi, niin, että Pipsa nippa-nappa onnistuu. mutta ei niin kireälle että tulee virhe. Helpompi sanoa, kuin tehdä.

Rengas tuntui jotenkin avautuneen Pipsalle.  Se on aikaisemmin ollut ehdottomasti vaikein este. Viime kerralla en saanut koiraa renkaasta läpi ilman Tiinan apua.
Nyt se onnistui, ja lopuksi selvitimme renkaan vieläpä radan ensimmäisenä esteenä.
Palkintona oli Pipsan rakas repimisnaru, jolla ensin villitsin koiran houkuttelemalla ja vetoleikkimällä. Sitten koira istumaan renkaan taakse ja heiluttelin narua renkaan aukossa, katse menosuuntaan.
Komento "Rrrrengas" ja ohjaaja liikkeelle. Pipsa iskee kuin peto renkaan läpi köyteen.
Toisto toistolta lähdin aina vähän kauempaa ja kauempaa renkaasta, mutta aina niin, että Pipsa näki "saaliin" renkaan läpi kuullessaan komennon.
Lopuksi teimme pienellä radalla ohjausharjoitusta, jossa oli haasteellisesti houkuttelevan putkensuun viereen pitkittäin laitettu hyppy.
Pipsa seuraa ohjausta tosi tarkasti. Se menee juuri sinne mihin kokee minun sitä ohjaavan. Ja usein se on eri suunta, kuin mihin minä luulin ohjaavani.
Ruumiin asento, katseen suunta oikea-aikainen komento ovat kaikki välttämättömiä. Jos oikeat ohjausliikkeet löytyvät, voin tehdä useita onnistuneita toistoja, mutta ensimmäisillä yrittämillä neiti lähtee yleensä "tangentin suuntaan" mutkista. Kun sitten käännän toisella yrityksellä vartaloani oikein kunnolla, se kääntyykin ennen estettä. Kolmas jo usein onnistuukin.

Pipsa on myös hyvin nopea. (Uskoisin, että ihan oikeasti, eikä vain minun hitauteeni nähden.) Suorituksen onnistuminen vaatii yleensä, että juoksen aivan täysillä. Ajoissa paikalle ja tarkka ohjaus, ja sitten seuraavalle esteelle ja sama juttu. Motivaatiosta ja nopeudesta ei tämän koiran kohdalla ainakaan jää kiinni, jos ei agility suju.

Pipsan veli Dante ja sisar Essi ovat jo osallistuneet paitsi agirotuun, myös yhteen epäviralliseen möllikisaan. Itse en vielä koe, että olisimme valmiita kilpailemaan. Lisää varmuutta tarvitaan, jotta onnistuisimme myös kisatilanteen jännityksessä. Toisaalta kisaamaan oppii vain kisaamalla. Täytyy myös muistaa syksyllä tulossa oleva juoksuaika, joka taas katkaisee kauden.

Kesäkoira

Agilityn riemua Vantaalla
Seuramme HSKH järjesti kesäkuussa agilityn SM-kisat, joista kertyikin keväälle ja alkukesälle kaikenalista puuhaa. Rakensimme muun muassa seuralle uudet, sirommat esteet jotka maalattiin "firman väreillä" sini-oransseiksi.
Itse kisoissa olin kenttähenkilönä vahtimassa muutaman putken paikallaan pysymistä maxien karsintaradalla. Koska esteet pysyivät Tikkurilan urheilupuiston hiekkatekonurmella paikallaan kuin liimattuina, oli aikaa katsella suorituksia. Vaikealla radalla nähtiin hienoa ohjaamista, niukkoja epäonnistumisia ja uskomattoia venymisiä.
Pipsan äiti Jangas Duck Soup "Raisa" ja kasvattajamme Tiina pärjäsivät aivan loistavasti sijoittuen lopulta sijalle 29. Se on tietääkseni paras suoritus johon walesinspringerspanieli on koskaan yltänyt.
Pipsan sisaren Ellan isäntäväki kuvasi Raisan suorituksen SM-karsinta-/hyppyradalla, linkki videoon löytyy Ellan Blogista.

Juoksut, vammat ja muut "haasteet"

Agilityharjoittelussa olemme junnanneet jollain lailla paikallamme tänä keväänä ja alkukesänä. Hallikauden lopulla kaikki tuntui sujuvan hienosti, alkuaikojen pulmat kuten karkailu ja sekoilu alkoivat olla kuin pois pyyhittyjä, ja sitten tuli pääsiäinen ja juoksuaika.

Pipsan juoksuajan harjoitustauosta tuli tarpeettoman pitkä, sillä olimme jättäneet huhtikuun ensimmäiset harjoitukset väliin pitkäperjantain takia, ja kentälle paluu lykkääntyi juoksun jälkeen vielä viikolla Ojanko Cupin takia, joka järjestettiin toukokuun alussa. Seitsemän viikon poissaolon jälkeen pääsimme taas treenaamaan.

Kesäkuun alussa loukkasin itseni ja jouduin taas jättämään harjoitukset väliin. Ja sitten tuli kesäloma ja mökkireissu.
Nyt pystyn jo taas liikkumaan kohtuullisella vauhdilla, mutta kevään rikkonainen harjoittelu näkyy ja tuntuu. Emme ole edenneet sillä vauhdilla, kuin hallikauden lopulla toivoin ja suunnittelin. Pipsa on nyt 16-kuinen, ja olin suunnitellut meille syksyksi ensimmäisiä möllikisoja, mutta nyt tuntuu, että voi tulla vähän kiire.

Lomailua
Pipsa on muuten nauttinut elämästään. Se pitää todella paljon noutamisesta, niin maalta kuin vedestäkin, ja voi jatkaa touhua ilmeisen loputtomasti. 

Olemme käyneet Rajasaaren suuressa koirapuistossa uimassa ja Pipsa on tuonut esiin "työkoiran luontoaan". Se haluaa noutaa, vaikka voisi juosta, telmiä ja riehua muiden koirien kanssa, se istuu isännän vieressä tuijottaen spanielin silmillään, ja odottaa kepin heittoa mereen. Ja sitten noudetaan, ja noudetaan, ja....
Olen yrittänyt lopettaa noutamisen laittamalla noutokepin puun oksan haaraan, koirien ulottumattomiin, toivoen että Pipsa alkaisi puuhata jotain kivaa lajitoveriensa kanssa, mutta se yrittää vain kiivetä puuhun, eikä anna periksi.