Arjen paluu

Huomenna, jos luoja suo, saan lääkäriltä luvan taas kävellä. Seitsemän viikkoa on kulunut sauvoilla loikkiessa. En ole voinut edes ulkoiluttaa Pipsaa, saati harrastaa agilityä lähes kahteen kuukauteen. Ojanko on peittynyt lumeen ja harjoitukset siirtyneet hallille poissa ollessani. Paluusta radoille voi tulla mielenkiintoinen.

Mainittakoon, ennen kuin joku huolestuu, että perheemme muut jäsenet ovat luonnollisesti ulkoiluttaneet koiraa aivan normaalisti. He vain eivät harrasta agilityä, joka on ollut minun juttuni.

Harjoittelu pitää aloittaa  yksittäisistä esteistä, sillä leikattu polveni ei kestä juoksua vielä moneen kuukauteen. Kepit oli opittu juuri ennen sairaslomaa, ja jos ne ovat nyt unohtuneet saattaa pieni turhauma nostaa päätään. Toisaalta juuri keppikulmia voi harjoitella juoksemattakin.

Lumentulo sotki suunnitelmani sikäli, että olin ajatellut mennä omine nokkineni Ojankoon vähän kertailemaan, mutta nyt se ei onnistu. Hallille vaan häiritsemään reipasta urheilijanuorisoa.

Yksin oloa on myös harjoiteltu. Pipsalle sairaslomani on tietysti ollut ihanaa aikaa. Joku on aina kotona, eikä koskaan tarvitse olla yksin. Viime viikolla käytiin koko porukka ulkona asioilla ja Pipsa tuli keittiön portista läpi katsomaan, minne porukka hävisi. Ollaan siis lähtötilanteessa tämän asian harjoittelussa.
Aivan kuin pentuna, Pipsaa jätetään pariksi minuutiksi kerrallaan yksin ja palataan ennenkuin möykkä alkaa. Eiköhän se siitä ala sujua.

Profiilikuvassani rakennan juuri tätä tuhottua koiraveräjää, ja Pipsa-pentu istuu sylissäni ihmettelemässä. Tässä isompi kuva samasta aiheesta.

Kuva kertoo paljon Pipsan luonteesta. Se haluaa olla aina ja kaikessa mukana. Tätäkään ei mitenkään lavastettu, vaan pentu änkesi syliini, vaikka pora surisi vieressä.

Ja nyt se sitten söi koko portin.