Lauantaiaamuna käytiin siis treenaamassa agilitya vetisessä Ojangossa. Lisäksi harrastettiin dummyn heittelyä kentän ja puomin välisessä pöpelikköisessä metsässä. Minä koin Pipsan viihtyneen ja rasittaneen itseään riemulla.
Loppu viikonloppu meni sitten lapsiperheen riennoissa, ja Pipsa rupesi vaikeaksi. Ensin loppui syöminen, sunnuntaina ei syöty oikeastaan mitään. Seuraavaksi unohtui sisäsiisteys. Jos oiken yritti, niinkuin maanantainakin heti herättyä syöksyä ulos ennen pissaa, sepä tujautti sen matolle ulkoilun jälkeen. Eikä syönyt.
Luin Ella-siskon blogia ja päättelin, että tämä se nyt on se ensimmäinen juoksu (vaan ei ollut).
Maanantai-iltana keitin sitten neitokaiselle vanhaa kunnon yrjölänpuuroa oikein kunnon satsin. Se jo hiukan maistui.
Käytiin sitten töitten jälkeen tiistaina ja keskiviikkona juoksemassa irrallaan pimeässä umpimetsässä. Pari tuntia täyttä laukkaa kuutamon valaisemassa metsässä saa jopa 9-kuisen walesinpennun kevyesti läähättämään. Ja sitten ruoka eteen reissun jälkeen. Ja jopa maistuu.
Pissaakaan ei ole tullut matoille enää sitten tiistain. Nyt koputan puuta tuon sanottuani.
Minusta tuntuu, että Pipsasta on luonnollisempaa ensin juosta (saalistaa) ja sitten syödä, kuin saada vain apetta kippoon. Tarvitaan jokin saalistusviettiin liittyvä stimulus, jotta ruoka maistuu.
Olen aikaisemmin pikkupennusta asti ensin syöttänyt Pipsan ja ulkoiluttanut vasta sitten. Tämä tapa olikin pikkupennulla oikein fiksu, nehän kakkaavat ja pissaavat heti syötyään. Mutta nyt on selvästi aika muuttaa järjestystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti