Lassie, Buck, Bim ja Molli

Ensimmäinen koirani oli Lassie, jonka kotiinpaluusta kertovan Eric Knightin kirjan opettajamme luki meille ääneen ensmmäisellä luokalla.
Sitä seurasivat Jack Londonin Buck kirjasta Erämaan kutsu, puolisusi Valkohammas ja Jeri joka seikkaili etelämeren saarilla. Seurasin järkyttyneenä setteri "Bim mustakorvan" kohtaloa Stanislaw Rostotskin liikuttavassa ja järkyttävässä neuvostoelokuvan klassikossa.

Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki Yrjö Kokon teos "Molli, maailman viisain koira". Löysin kirjan isoäitini hyllystä teini-ikäisenä.

Yrjö Kokko oli aikoinaan viisikymmentäluvulla Suomen suosituimpia kirjailijoita, vain Mika Waltari meni ohi. Kokko oli eläinlääkäri, eränkäviä ja luontovalokuvaaja. Hänen Kirjansa "Laulujoutsen" ja Ne palaavat takaisin" vaikuttivat merkittävästi siihen, että suomen laulujoutsenkannan rippeet saatiin säästettyä ja suojeltua.

Molli oli "kuolemaan tuomittu" saksanseisoja, joka lopettamisen sijaan päätyi Kokon omaksi koiraksi. Kokko toimi tuolloin lapissa piirieläinlääkärinä ja Mollilla oli rajattomasti tilaa juosta, etsiä ja seistä riekkoja metsästävänisäntänsä apuna. Ihailin noiden kahden elämää lapin selkosilla vapaina ja villeinä. Molli oli koira, jollaisen olisin halunnut. Kaunis, ylväs lintukoira, joka sisällä tuvassa makaa rauhallisena takanedusmatolla ja metsässä kiitää tuulen lailla isäntänsä edessä riistaa etsien.




Sitten tuli Pipsa. Lintukoira sekin, mutta ei seisoja vaan ylösajaja.

Pipsa on aika mainio tapaus. Minulla ei ole vertailukohtaa, sillä se on ensimmäinen koirani, mutta kirjojen koirille se kyllä pärjää. Se on kaunis ja hyväpäinen koira. Se on kotona rauhallinen, suorastaan laiska ja ulkona kiitää tuulen lailla. Se on kiltti  ja hyvätapainen, mutta kyllä luonnettakin löytyy. Äitinsä ja turhan innokkaan serkkupoikansa suhteen Pipsa on sanoisinko varautunut. Muiden koirien kanssa se ei riitele, paitsi jos sillä on Keppi ja se uskoo että joku aikoo viedä sen.

Nuorena se oli melko levoton. Ulkoilun jälkeen se juoksi sisällä ympyrää, heittelehti päin huonekaluja ja herätti pahennusta. Se käytti hampaitaan vääriin paikkoihin, ihmisiin ja esineisiin. Pahimman episodin jälkeen tarvittiin tikkaustakin. Silloin koiralla oli kyllä koiralla hetken aikaa "henki höllässä".
Nyt  lähestyessään kolmea ikävuotta Pipsa on jo varsin rauhallinen ja asiallinen.


Agilitystä Pipsa tuntuu pitävän. Jos osaisin ja voisin, metsästäisin sen kanssa, mutta meilläpäin ei oikein pidetä ammuskelua sopivana. Niimpä harrastamme agilityä. Sillä on lajiin selvästi lahjoja. Into ei lopu koskaan, toistoja voi tehdä useita ja aina mennään täysillä. Se irtoaa loistavasti ja ohjautuu herkästi. Uskoakseni, jos sillä olisi kunnon ohjaaja, se voisi pärjätä todella hyvin.

Ruoka ei Pipsalle ole mikään ihme juttu. Se syö jos on nälkä, usein ei ole. Olemme laknneet tekemästä asiasta numeroa. Me tarjoamme ruokaa, se syö jos syö. Aikuinenhan se on, kai se nyt tietää onko nälkä.

Yksinolo oli aluksi vaikeaa, mutta Tuire Kaimion opeilla se saatiin onnistumaan. Nykyään Pipsa ei aamulla tule välttämättä edes eteiseen saattamaan, kun lähden. Katselee vain olohuoneesta.
Sain siis hienon koiran. Siinä on vähän samaa näköäkin kuin Mollissa. Pitkä kuono, luppakorvat ja kauniit silmät. Kolmekymmentä viisi vuotta meni harkitessa.