Kun Helsinki on hetkisen kaunis, osa kaksi

Otin aamulenkille kameran mukaan. Eilen satanut lumi oli vielä moni paikoin koskematonta, eikä ihmisiä näkynyt missään. Pipsa antoi citykaniineille kyytiä. Jälkiä näkyi paljon, mutta yhään otusta ei saatu esille. 

On oltava kiireen keskellä hidas

Tänä talvena Tiina on pitänyt meille tekniikkaharjoituksia uudessa Vuokkos-hallissamme.
Tunneilla on ollut aiheena yksi tai kaksi ohjausliikettä, joiden ympärille on rakennettu muutama selkeä harjoitus. Emme ole vetäneet pitkää rataa, vaan muutaman esteen yhdistelmiä kulloisenkin teeman mukaisella ohjaustavalla.

Olemme käyneet läpi twistauksen, pakkovalssin, jaakotuksen, saksalaisen, takaaleikkauksen...
Tietenkin ohjausliikkeet sinänsä ovat tärkeitä ja hyödyllisiä. Minusta suurin harjoite on kuitenkin on oikean ajoituksen löytäminen. Se hetki kun koira lähtee tulemaan täyttä vauhtia kohti on jännittävä, silmänräpäyksessä on tehtävä jotain, käännyttävä liikuttava, huidottava...

Minulle tuli eräällä tunnilla yht'äkkiä mieleen sitaatti, joka on laitettu lännensankari Wyat Earpin suuhun:

"Fast is fine but accuracy is final. You must learn to be slow in hurry", Nopeus on hienoa, mutta tarkkuus on kaikki kaikessa. Sinun on opittava olemaan hidas kiireen keskellä.

Kaiken vauhdin keskellä ohjausliikkeet on tehtävä hitaasti, vaihe vaiheelta. Ne eivät ole huitomista.
Ohjaava käsi, johon koiran katse on kiinnittynyt , pysyy asennossaan, mutta ohjaajan vartalo kääntyy, jalat astuvat muutaman askeleentaaksepäin, koira syöksyy kohti, toinen käsi nousee näyttämään estettä, koira lentää esteen yli, ohjaajan vartalo kääntyy yhä...

Ystäväni, joka pelasi kilpatasolla pöytätennistä, selitti minulle vakavissaan, että olenko huomannut, että jokaisessa pöytätennislyönnissä on kolme selkeästi erotettavaa vaihetta, vastaanotto, jolla pallo otettaan mailaan, itse lyönti, joka lähettää pallon uuteen suuntaan  ja jättö, joka antaa pallolle halutun kierteen.

Koira on toki hitaampi kuin pingispallo, mutta jostain tuollaisesta on kyse, hitaudesta vauhdin keskellä. Toisaaltapingispallo ei elä,  ja on siten arvattavampi kuin Pipsa.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä

Ilmoittauduin sitten Hiiden haukkujen kisaan Lohjan Show Link  Areenalle.
En jotenkin pysty psyykkaamaan itseäni aitoon "nyt tulee nolla"-oloon. Mentaaliharjoitteissani näen vain iloisen pikku koiran, joka hilluu ympäri areena.
Show Link on hankala paikka. Tila on todella pitkänomainen, ja se vaikuttaa ratasuunnittelun. Oletettavasti tarjolla on suoraa juoksua, tiukka käännös ja taas suoraa juoksua seuraavaan mutkaan.
Lisäksi salissa kaikuu ja yleisöä seisoo kentän laidalla houkuttamassa koiraa pois asiasta.

Olisihan meillä ollut omatkin kisat meidän hienolla Vuokkoset Areenalla, mutta kun en muistanut ilmoittautua ajoissa.

Vuokkos-halli on kyllä hieno ja tilava. Siellä on varmasti hyvä kisata. Rataa on tilaa rakentaa siten, että siinä on myös leveyttä, yleisö ja lämmittelyalueet mahtuvat hienosti hallin toiseen päähän.

Tähän asti mieli hallini on ollut Hyvinkää. Siellä on kyllä aika järkyttävän näköinen sisäkatto, mutta akustiikka on hyvä, ja koska kisat  käydään hallin perällä kolmen seinän välissä, ei ole pelkoa spanielini harhautumisesta radan ulkopuolelle.

Hankalin paikka meille on ollut Siuntion nurmikenttä, jolla aloittelimme kisauraamme möllivaiheessa. Pipsa ei tainnut päästä maaliin kertaakaan, vaan paineli joka kerta tangentin suuntaan jostain kurvasta ja lähti metsästämään jotain.

Treenejä ei enää ole ennen kisoja. Tuurilla mennään.

Jotain hyvääkin

Osallistuimme viime viikon lauantaina kisoihin Hyvinkäällä. Tuloksena taas kaksi hylkyä.
Heti kisan jälkeen olin kyllä varsin pettynyt, mutta viikon harkinnan jälkeen voin sanoa, että toisessa lähdössä oli paljon hyvää ja moni asia kohdallaan.

Suuri edistysaskel oli tapahtunut kontakteilla. Pipsa pysähtyi sekä Puomilla, että A-lla täysin mallikelpoisesti. Tätä ei ole ikinä ennen tapahtunut kisoissa. Kun se seisoi puomin alastulolla rauhallisena ja odottaen käskyjäni, tunsin nollan olevan tulossa. Laskin sekunteja ja siirryin parempaan asemaan seuraavaa rataosuutta ajatellen, ja Pipsa vain seisoo. Ja sitten käskystä taas täyteen vauhtiin hyppy, muuri hyppy, kepit.... ja taas. Väärä sisäänmeno. Olin lämmittelyssä lähettänyt sitä itsenäisesti kepeille niin, että minun ja koiran välissä on A-este, ja silti onnistui, mutta kisoissa ei.

Vitonen oli siis tulossa, kun jatkoimme kepeiltä pieneen hyppykieputukseen, jossa pääsi käyttämään viime  hajoitustemme taitoja. Olisiko nyt ollut tämä "pakkovalssi", jota käytin. Koira oli edelläni kun komensin "A". Pipsa kiipesi hienosti ylös ja pysähtyi taas kuin seinään alakontaktilla. Hieno otus.

Nyt oli edessä radan pahin  kohta. Keinu oli jotenkin hajonnut ennen luokkamme lähtöä ja jouduttu pikaisesti korvaamaan kahden rinnakkaisen hypyn muodostamalla sarjaesteellä. A.n jälkeen neljä hyppyä muodosti ikäänkuin hyvin epäsymmetrisen T-kirjaimen, jossa ensin hypättiin T:n hatun kaksi vierekkäistä estettä ja sitten T:n varren kaksikko, joka muodosti sarjan. Ensin suora hyppy, jonka jälkeen vedin koiran vastaisella kädellä toisen esteen yli takaisin luokseni (osaisimpa nimet näille kaikille liikkeille), ja sitten suunnan vaihto ja vastaava kuvio T:n varren esteille. Se ei ihan onnistunut, ja jouduin ottamaan toisen hypyn uusiksi.

Sitten olikin varsin suoraa paahtoa maaliin. Eteen -komennon Pipsa osaa hyvin ja hoitelee renkaat ja hypyt itsenäisesti niin pitkälle kuin suoraa riittää.

Maalissa huomasin pettymyksekseni, että meidät oli hylätty. Olin luullut meidän selvinneen kympillä, joten tämä oli ikävä yllätys. Kuulemma tuomarin kädet olivat menneet sarjalla ristiin, mutta minulle jäi vähän auki, mikä tarkkaan ottaen meni pieleen.

Joka tapauksessa meidän välisemme kontakti oli loistava, mikä ilmeni kontaktiesteiden pysähdyksinä. Pipsa teki juuri mitä pyysin. Sarjalla ilmeisesti ohjasin sen tekemään jotain väärää. Keppien sisäänmeno kisatilanteessa on yhä mysteeri, mutta kolmesta ongelma-K:sta (kontakti, kontaktit ja kepit), kaksi onnistui jo hienosti.

What are we fighting for?

Ilmoittauduimme taas kilpailuihin. Tavoitteena tietenkin nolla, mutta miksi?

Miksi ylipäänsä haen onnistumisen kokemuksia koiraurheilusta. Ei sillä ainakaan työyhteisössä leveilemään pääse, vaikka miten menestyisi. Agilityn vaikeutta ei tajua kuin toinen harrastaja. Muille on turha hehkuttaa. Miksi harrastamisen pitää olla tavoitteellista, miksi en vain ulkoiluta Pipsaa puistossa niinkuin muutkin järkevät ihmiset? Jäisi enemmän aikaa muuhunkin elämään.

Lapsille opetetaan, että tärkeintä ei ole voitto, vaan reilu kilpailu. "Kilpailet vain itseäsi vastaan", "Yritä parantaa omaa suoritustasi, äläkä välitä muista..", "... kunhan teet parhaasi, se riittää."

Onko olemassa toista urheilulajia, jossa ajatus itseään vastaan kilpailemisesta toteutuisi kauniimmin kuin agilityssä? Puhumme aina omista nollistamme, onnistumisistamme ja virhepisteistämme. Sijoitus kilpailuissa on toissijainen asia. Kisojen katsomossa myös kannatetaan  muita kilpailijoita, toivotaan heille hyvää.

Kun loistavaa nollarataa vetävä koirakko sössii viimeisen esteen, yleisöstä kuuluu pettynyt "eiiiii...".  Ja yleisö muodostuu saman kipailun muista osanottajista. Siis, niin kuin jossain muussa lajissa sanottaisiin, vastustajista. Minun on äärettömän vaikea kuvitella tilannetta, jossa toivoisin toisen koirakon virhettä, vaikka se nostaisi  omaa sijoitustani tuloslistalla. Kilpailen vain itseäni vastaan.

Kisojen tunnelmassa on jotain koukuttavaa. Siellä on ihmisiä, joita en tunne, joiden elämällä siviilissä ei ole kosketuspintaa omaani. Kaikki ovat keskittyneitä omaan koiraansa ja tulevaan suoritukseensa. Kohta katsotaan, onko mitään opittu, onnistummeko tänään, saanko hermoni pidettyä koossa. Kokoonnumme yhteen tekemään kukin omaa juttuamme. Tästä omiin asioihin keskittyneisyydestä syntyy agility-yleisön tietynlainen hyväntahtoisuus kilpailijaa kohtaan.

Miksi siis teen tätä? Koska se on niin vaikeaa. Joku Jaakotus on ikäiselleni keski-ikäiselle miehelle oikeasti aika haastava juttu. Ja sen käyttäminen kisoissa, se se vastaa vaikeaa onkin. Haluan testata itseäni.

Toinen syy on Pipsa. Se tarvitsee tätä. Jos asuisimme erämaassa metsästäisin sen kanssa, mutta täällä kivikaupungissa laji on agility.

Pipsa pukeutuu

Koiramielikuvia

Koiramme -lehdessä oli  taannoin kirjoitus koirasta egon jatkeena. Juttu käsitteli lähinnä pelottaviksi koettuja koirarotuja, ja syitä miksi niitä halutaan, ja minkälaisiin koteihin vastuulliset kavattajat niitä antavat.
Aloin kuitenkin pohtia asiaa toisin päin. Entäpä koirat joita lähtökohtaisesti ei koeta pelottaviksi. Kiltinnäköiset, kilteiksi mielletyt koirat, hankitaanko niitä vain rationaalisista syistä, vai viestitetäänkö niilläkin jotain.

Minulle on kerran tullut työelämässä eteen tilanne, jossa luonnettani ja kovuuttani arvioitiin siltä pohjalta, että olen "spanielimies". Henkilö, joka tämän ajatelman kehitti, toi esiin olevansa itse "terrierimies". Koiravalintani ilmensi hänen silmissään jonkinlaista pehmeyttä, kiltteyttä ja turvahakuisuutta.

Naapurissamme asuva iäkkäämpi herrasmies taas kysyi heti nähtyään Pipsa-pennun ensimmäistä kertaa, olenko metsästäjä, erämies. Hän tunsi spanielit ja oli itsekin metsästänyt cockereilla nuoruudessaan. Hänelle Springerimme loi mielikuvan terveellistä ja reipasta ulkoilmaelämää viettävästä  reippailijasta.

Tahdoimme tai emme, koiramme luovat mielikuvaa meistä. Se, onko tällä mielikuvalla mitään tekemistä todellisuuden kanssa, on sitten toinen asia. Itse huomaan, että koiratutut, joita olen saanut, ja keiden kanssa pysähdymme juttelemaan ja leikittämään koiriamme, ovat yleensä "ns. kilttien rotujen omistajia".
Pipsan tuttavapiiriin kuuluu, paimenia, noutajia, pieniä terrierejä ja seurakoiria. Omistajien kanssa tuntuu löytyvän juteltavaa, ja koiratkin viihtyvät. Suojelu- ja vartiokoirat ja alkukantaiset isot pystykorvat jännittävät minua, enkä ehkä osaa käyttäytyä luontevasti niiden edessä. Ei vain ole tullut tutustuttua Rajasaaressakaan yhdenkään rottiksen tai dobermanin omistajaan.

Walesinspringerspanieli on jotenkin hyvin kiltin näköinen koira. "Katso, tuo on kuin joku satukirjakoira", sanoi kerran eräs nuori nainen poikaystävälleen ohittaessaan meidät. Se ei näytä kovalta.  Se luo mielikuvan mukavasta kaverista hihnan toisessa päässä. Olen huomannut, että ulkoiluttaessani Pipsaa en ole pelottava. Koiran myötä olen saanut monta mukavaa tuttavaa naapurustosta. Ilman koiraa, tuntisinko ketään.


Ei kukaan, jonka jaloissa pyörii häntäänsä heiluttava spanieli,voi olla läpeensä paha.